Sattuma sovitti niin, että viholliset kohtasivat toisensa jo samana iltana.
Christophe lähti, ettei hänen olisi tarvinnut jäädä Olivierin seuraan, sinä iltana, vastoin tapaansa, Roussinien illatsuihin. Häntä pyydettiin siellä soittamaan. Hän suostui vastenmielin. Kuitenkin syventyi hän piankin täydellisesti kappaleeseen, jota soitti, kunnes hän yhtäkkiä, kohottaessaan päätänsä, näki edessään ihmisjoukossa muutaman askelen päässä Lucien Levy-Coeurin irooniset silmät, ja näki niiden tarkastelevan häntä. Christophe lopetti soittonsa, keskellä tahtia, ja nousi ja kääntyi pianoon selin. Syntyi yleinen hiljaisuus, kaikki olivat hämillään. M:me Roussin tuli kummastuneena Christophen luo, suu väkinäisessä hymyssä; ja kun hän ei ollut varma, oliko kappale jo loppunut, kysyi hän — älykkäällä, epämääräisellä tavalla:
— Ettekö soita vielä, monseur Krafft?
— Minä olen soittanut, vastasi Christophe kuivasti.
Tuskin hän oli sen sanonut, niin hän tunsi olleensa töykeä; mutta se huomio ei suinkaan tehnyt häntä järkevämmäksi, vaan ärsytti häntä yhä enemmän. Välittämättä ihmisten ilkkuvista silmäyksistä, meni hän erääseen salin nurkkaan, josta hän voi seurata silmillään Lucien Levy-Coeurin liikkeitä. Hänen vieressään istui muuan vanha kenraali, jolla olivat punaiset ja uneliaat kasvot ja vaaleansiniset silmät, ja joka näytti muuten aivan lapsellisen vilpittömältä; kenraali piti velvollisuutenaan onnitella Christophea ja kiitellä hänen kappaleensa suurta omintakeisuutta. Christophe kumarteli hänelle kyllästyneenä, ja murahteli vastaukseksi jotain käsittämätöntä. Kenraali puhui yhä, tavattoman kohteliaasti, huulillaan äskeinen merkityksetön ja lempeä hymy; ja nyt hän tahtoi tietää, kuinka Christophe osasi ulkomuistista niin pitkät sävellykset. Christophe käännähteli kärsimättömästi, ja hänen teki mieli työntää tuo ukko niskasta alas sohvalta. Hän tahtoi kuulla, mitä Lucien Levy-Coeur sanoi: hän haki vain syytä karatakseen hänen kimppuunsa. Jo muutaman minutin hän oli tuntenut, että hän tekisi jonkun tyhmyyden: mutta mikään maailmassa ei voinut häntä siitä estää, — Lucien Levy-Coeur selitteli falsettiäänellään eräille naisille, jotka istuivat hänen ympärillään, mitä eräät suuret taiteilijat olivat teoksissaan tarkoittaneet, heidän kätkettyjä ajatuksiaan. Yleisen hiljaisuuden keskellä Christophe kuuli hänen puhuvan Wagnerin ja kuningas Ludvigin ystävyydestä, eräänlaisin ilveilevin salavihjauksin.
— Jo riittää! huusi Christophe, lyöden nyrkkinsä vieressä olevaan pöytään.
Kaikki kääntyivät ällistyneinä häneen päin. Lucien Levy-Coeur näki
Christophen katseen, kalpeni hiukan ja sanoi:
— Minulleko te puhuitte?
— Sinulle, senkin koira! vastasi Christophe. Ja hän ponnahti pystyyn,
— Täytyykö sinun välttämättä tahrata kaikki, mitä maailmassa on suurta, jatkoi hän vimmoissaan. Ulos, vintiö, tai paiskaan sinut kadulle ikkunasta!