Kaikki tällaiset pikku riidat, joiden iskemiä haavoja he kohta perästäpäin koettelivat ylen huolissaan lääkitä, tekivät heidät melkeinpä yhä rakkaammiksi toisilleen. Näillä riidan hetkillä ilmestyi Antoinette Olivierin silmiin. Ystävykset olivat toisilleen aivan naisellisen huomaavaisia. Christophe ei unohtanut koskaan Olivierin syntymä- tai nimipäivää, vaan omisti hänelle juhlan kunniaksi jonkin teoksensa, osti hänelle hiukan kukkia, tai kakun, tahi jonkin lahjan, herra ties; mistä tipahtaneilla rahoilla! — (sillä usein oli heillä kova rahapula). — Olivier kiusasi silmiään kopioimalla öisin salaa Christophen partituureja.
Väärinkäsitykset ystävien kesken eivät ole milloinkaan kovin vaarallisia, jos ei kolmas henkilö tunkeudu heidän väliinsä. — Mutta se nyt tietysti tapahtuikin: tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka harrastavat lähimäistensä asioita ainoastaan sitä varten, että saisivat ne sotkea.
Olivier tunsi Stevensit, joiden luona Christophe oli äskettäin usein käynyt; ja Coletten viehätysvoima oli vaikuttanut myöskin Olivieriin. Syynä siihen, ettei Christophe ollut tavannut Olivieria entisen ystävättärensä pikku hovissa, oli se seikka, että Olivier oli sisarensa kuoleman jälkeen niin masentunut ja suruunsa sulkeutunut, ettei käynyt kenenkään luona. Colette ei puolestaan yrittänyt millään tavoin tavata häntä: hän piti kyllä Olivierista, mutta ei sen sijaan onnettomista ihmisistä; hän sanoi olevansa niin helläsydäminen, ettei jaksanut kestää mitään surullista näkyä; hän odotti Olivierin surun haihtumista, päättäen vasta sitten muistaa häntä. Kun hän sai kuulla, että Olivier näytti nykyään jo toipuneelta, ja ettei siis ollut tartunnan vaaraa, uskalsi hän antaa hänelle kutsuvan merkin. Olivieria ei tarvinnutkaan pyytää. Hänen luonteensa oli samalla kertaa sekä arka että seuraarakastava ja helppo houkutella; ja hän piti paljonkin Colettesta. Kun hän ilmoitti Christophelle aikomuksensa mennä jälleen Colettea tapaamaan, ei Christophe häntä pienimmässäkään määrin siitä moittinut, niin suuresti kunnioitti hän ystävänsä vapautta; hän kohautti vain hartioitaan ja sanoi kujeilevasti:
— Mene, hyvä veli, jos se sinua huvittaa.
Mutta itse hän ei seurannut sinne ystäväänsä. Hän oli päättänyt, ettei hän enää ryhtyisi mihinkään tekemisiin tuollaisten kiemailijain ja koko heidän ympäristönsä kanssa. Silti ei hän suinkaan ollut naisten vihaaja: kaukana siitä. Hän piti erikoisesti nuorista, omalla työllään elävistä naisista, pikku käsityöläisistä, virasto- ja konttorineideistä, jotka kiiruhtavat aamuisin, aina hiukan myöhästyneinä ja puoli-unissaan, työpaikkaansa tai toimistoonsa. Nainen ei Christophesta ollut täysin tarkoitustaan vastaava, ellei hän tehnyt työtä, koettanut elää omilla ansioillaan, hankkia itse leipäänsä ja siten olla riippumaton. Eikä nainen hänen mielestään saavuttanut täydellistä sulouttaankaan, liikkeiden vilkasta notkeutta, kaikkien aistiensa virkeyttä, tahtonsa vapautta ja elämänsä riippumattomuutta muuten kuin sillä tavalla. Hän inhosi vetelehtivää ja nautiskelevaa naista: sellainen olento oli hänestä kuin mikä syöttöeläin, joka hotkii ruokaa ja makaa ikävissään, sairaaloisissa haaveissaan. Olivierin ihailema ominaisuus naisessa oli jälleen tuollainen far niente, sellainen viehätys kuin kukkien, jotka kasvavat ainoastaan ollakseen kauniita ja levittääkseen ympärilleen suloista tuoksua. Olivierin maku oli siinä suhteessa taiteellisempi kuin Christophen; Christophen jälleen inhimillisempi. Mitä nimenomaan Coletteen tuli, rakasti Christophe paljon enemmän suurempia kärsimyksiä kokeneita naisia kuin hänenlaistaan. Christophe tunsi, että häntä sitoi noihin kärsineihin veljellinen sääli.
Kun Colette kuuli Olivierin ja Christophen ystävyydestä, halusi hän aivan erikoisesti nähdä Olivieria: sillä hän oli utelias ja tahtoi tietää, mistä tuo ystävyys oikein johtui. Colette kantoi Christophelle hiukan kaunaa, koska Christophe näytti hänet niin halveksivasti unohtaneen; ja haluamatta suinkaan kostaa — (sellainen ei maksanut vaivaa: sillä kostaminen kysyy vaivaa) — olisi Colette mielellään tehnyt Christophelle pikku kepposet. Kissan leikkiä: se raapii sitä varten, että se huomattaisiin. Kun hänellä oli erikoinen houkuttelukyky, ei hänen ollut vaikeaa saada Olivieria puhumaan. Kukaan ei ollut selvänäköisempi kuin Olivier eikä kenelläkään ollut vähemmän kuin hänellä harhakuvitelmia ihmisistä, nimittäin silloin, kun hän oli heistä loitolla; mutta kukaan ei ollut naiivimpi ja luottavampi, milloin viehkeät silmät katselivat häneen. Colette näytti niin hartaasti ja myötätunnolla seuraavan hänen ja Christophen ystävyysasioita, että Olivier tuli kertoneeksi koko tarinan, jopa heidän pieniä keskinäisiä nitojaankin, sillä näin välimatkan päästä katsottuina näyttivät ne hänestä ainoastaan huvittavilta, ja hän mainitsi muuten itse olevansa syypää kaikkeen. Hän ilmaisi luottavasti Colettelle myöskin eräitä Christophen taiteellisia suunnitelmia ja hänen arvostelultaan Ranskasta ja ranskalaisista, — eivätkä viimemainitut olleet suinkaan mairittelevia. Nämä tiedot eivät koskeneet laisinkaan arkaluontoisia asioita; mutta Colette rupesi niitä levittämään, ja silloin hän höysti niitä omalla tavallaan, sekä tehdäkseen juttunsa hieman hemaisevammiksi että kätketystä häijyydestä Christophea kohtaan. Ja koska ensimäinen henkilö, jolle hän kertoi nämä pikku salaisuudet, oli luonnollisestikin hänen eroamaton ystävänsä Lucien Levy-Coeur, niin ne levisivät kaikkialle ja kaunistuivat yhä matkan varrella; sillä tuolla miehellähän ei ollut mitään syytä pitää niitä salassa; ne saivat nyt Olivieria kohtaan hieman ivallisen, säälittävän ja loukkaavan muodon, sillä Olivierin käsitettiin joutuneen Christophen uhriksi. Olisi luullut, ettei tällainen juoru olisi huvittanut juuri ketään, kun sen sankarit olivat sangen vähän tunnettuja henkilöitä; mutta parisilaisen mieltähän kiinnittää suorastaan kaikki, mikä ei häntä koske. Ja niinpä Christophe sai eräänä päivänä kuulla m:me Roussinin suusta omia salaisuuksiaan. Tavatessaan eräässä konsertissa kysyi tuo rouva häneltä, oliko totta, että hän oli riitaantunut Olivier Jeannin-raukan kanssa; ja hän uteli Christophen töitä, vihjaillen sellaisiin seikkoihin, joita Christophe ei luullut tietävän muiden kuin itsensä ja Olivierin. Ja kun Christophe kysyi häneltä, mistä hän oli saanut nämä asiat kuulla, vastasi m:me Roussin, että ne oli kertonut hänelle Lucien Levy-Coeur, joka puolestaan oli saanut ne tietää Olivierilta.
Tämä oli Christophelle kauhea isku. Hän oli kiivas, ja hänen arvostelukykynsä huono, joten hän ei voinut harkita epäilyksensä oikeutusta; vain sen hän tunsi: että hänen salaisuutensa, ne salaisuudet, jotka hän oli uskonut Olivierille, oli kavallettu, ja kavallettu Lucien Levy-Coeurille. Hän ei voinut jäädä koko ajaksi konserttiin. Hän lähti heti salista. Hänen ympärillään, sielussaan oli autius ja yö. Kadulla hän oli joutua hevosten jalkoihin. Hän puhui itsekseen: "Ystävä on minut pettänyt!…"
Olivier oli kaupungilla Coletten luona. Christophe väänsi kamarinsa oven lukkoon, ettei Olivier kotiin tultuaan pääsisi juttelemaan hänen kanssaan, niinkuin hän aina tavallisesti teki. Hän kuulikin pian Olivierin tulevan kotiin, ja koettavan avata hänen oveaan, ja sitten supattavan hänelle hyvää yötä avaimenreiästä: Christophe ei liikahtanutkaan. Hän istui vuoteensa reunalla, pimeässä, pää käsien välissä, toistaen yhä itsekseen: "Ystäväni on minut pettänyt!…"; ja hän istui sillä tavoin myöhään yöhön. Silloin hän tunsi, kuinka suuresti hän ystävästään piti, sillä hän ei ollut vihainen hänelle, että hän oli pettänyt hänet: hän ainoastaan kärsi. Ihmisellä jota rakastamme, on kaikki valta meihin nähden valta olla meitä rakastamattakin. Ei voi olla hänelle siitä vihainen, saattaa ainoastaan moittia katkerasti itseään, ettei ole ansainnut enemmän rakkautta, koskapa toinen kerran meidät hylkää. Ja se tuottaa sellaisen tuskan, ettei enää tahdo elää.
Seuraavana aamuna, kun Christophe näki Olivierin, ei hän puhunut Olivierille mitään; hänestä oli niin kauheaa moittia Olivieria, — moittia siitä, että Olivier oli muka käyttänyt väärin hänen luottamustaan ja paljastanut hänen salaisuutensa vihamiehelle, — ettei hän voinut virkkaa hänelle sanaakaan. Mutta Christophen kasvot puhuivat sitä selvemmin; ne olivat ynseät ja kylmät. Olivier ällistyi; hän ei ymmärtänyt mitään koko asiasta. Hän koetteli arasti saada selvää, miksi Christophe oli häntä kohtaan sellainen. Christophe käänsi hänelle selkänsä eikä vastannut. Olivier vuorostaan loukkaantui, ja oli vaiti, ja suru kalvoi hänen sydäntään. He eivät lähestyneet toisiaan koko sinä päivänä.
Vaikka Olivier olisi tuottanut hänelle tuhat kertaa enemmän kärsimyksiä, ei Christophe olisi koettanut kostaa hänelle, tuskinpa edes itseään puolustaa: Olivier oli hänelle pyhä. Mutta hänen oikeutettu suuttumuksensa tarvitsi jotain esinettä, johon se saisi purkautua; ja kun se esine ei voinut olla Olivier, oli se tietystikin Lucien Levy-Coeur. Tehden kiihkossaan vääryyttä kuin tavallisesti Christophe piti häntä kohta syypäänä pahaan, jotka Olivier oli muka tehnyt; ja hän kärsi kauheita kateuden tuskia ajatellessaan, että tuollainen mies oli saattanut riistää häneltä hänen ystävänsä sydämen, niinkuin hän aikoinaan oli vienyt häneltä Colette Stevensinkin ystävyyden. Kaiken pahan lisäksi osui hänen käsiinsä, yhä hänen ärtymystään lisäten, samana päivänä muuan Lucien Levy-Coeurin kirjoittama artikkeli Fidelion esityksestä. Siinä Lucien Levy-Coeur puhui Beethovenista ilveilevästi, ja suositteli huvittavasti hänen sankarittarelleen Montyonin palkintoa. [Montyonin (ranskal. filantrooppi, 1733-1820) hyvepalkinto hyveellisistä teoista tai moraalia käsittelevistä kirjallisista teoksista. Suomentajan selitys.] Christophe ymmärsi selvemmin kuin ehkä moni muu tuon kappaleen naurettavat puolet, ja näki eräitä erehdyksiäkin musiikissa. Hän ei itsekään ollut aina ilmaissut varsin ylenmäärin kunnioitustaan tunnettuja mestareita kohtaan. Mutta hän ei väittänytkään koskaan olevansa varma itsestään eikä kehunut ranskalaista logiikkaansa. Christophe oli niitä, jotka kylläkin itse vetävät esille ihailemainsa virheitä, mutta eivät salli toisten sitä tehdä. Sitäpaitsi oli eri asia arvostella jotakin suurta taiteilijaa, ja miten tuimasti tahansa, Christophen tavalla, nimittäin uskoen intohimoisesti taiteeseen, ja myöskin — (se olikin totta) — rakastaen mestarin kunniaa niin rajattomasti, ettei sietänyt hänessä mitään keskinkertaista, — kuin arvostella häntä sillä tavoin kuin Lucien Levy-Coeur, joka kirjoituksissaan vetosi ainoastaan suuren yleisön mataluuteen ja nauratti hölmöjen laumaa, näyttäen sukkeluuttaan suuren miehen kustannuksella. Ja lopuksi: vaikka Christophen arvostelut olivatkin yleensä hieman rohkeanlaisia, löytyi kuitenkin eräs laji musiikkia, josta hän ei hiiskunut, vaan jonka hän oli pannut itseltään turvaan, ja johon kukaan ei saanut koskea; se taide oli vielä enemmän kuin musiikkia: se oli puhdasta henkeä ja sielua, sellaista jaloa suuruutta, että ihminen sai siitä lohdutusta, voimaa ja toivoa. Beethovenin musiikki oli sitä taidetta. Kun hän nyt näki lurjuksen sitä häpäisevän, kuohahti hän silmittömästi. Tämä ei ollut enää pelkkä taidekysymys, vaan kunniankysymys; tässä karattiin kaiken kimppuun, mikä elämälle antaa arvoa: rakkauden, sankaruuden, miehekkään kunnon, kiihkeän halun uhrata itsensä toisten hyväksi. Siinä karattiin itsensä Jumalan kimppuun! Sovittelu ei enää tullut kysymykseen. Sellaista ei voi sallia, enempää kuin sietäisi häväistävän naista, jota kunnioittaa ja rakastaa: silloin täytyy vihata ja tappaa… Ja kaiken päällisiksi oli häpäisijä mies, jota Christophe halveksi enemmän kuin ketään muuta!