— Suurin syy, jonka nojalla he "antavat anteeksi" lurjuksille, jopa oikein ylpeillen teostaan on se, että lurjukset ovat muka jo ennestään kyllin onnettomia siitä, että ovat lurjuksia, tai että he ovat syyntakeettomia ja sairaita, sanoi Christophe. — Mutta ensinnäkin ei ole totta, että pahantekijät ovat onnettomia. Se väite on pelkkää halpahintaista näyttämölavertelua, koreaa melodraamaa, tekojumalisen ja tylsän optimismin lorua, sellaista, joka rehentelee Scriben ja Capusin teoksissa. — (Scribe ja Capus: teidän parisilaisten suuruuksia, juuri niitä huvinäytelmäin kirjoittajia, jollaisia teidän yhteiskuntanne ansaitsee, nautiskelevain, ulkokullattujen ja lapsellisten porvarien yhteiskunta, joka on liian pelkuri uskaltaakseen katsella omaa rumuuttaan naamaan.) — Lurjus saattaa näet sangen hyvin olla onnellinen ihminen. Jopa ovat hänen onnen edellytyksensä usein kaikkein parhaat. Ja typerää on sekin väitös, että hän olisi syyntakeeton. Tohtikaa kerrankin myöntää, että koska Luonto on välinpitämätön hyvälle ja pahalle, ja siten itsekin paha, niin voi ihminen sangen hyvin olla rikollinen ja samalla aivan terve. Hyve ei ole mikään luonnollinen asia. Se on ihmisen työtä. Ihmisen täytyy sitä puolustaakin. Kourallinen muita voimakkaampia, muita suurempia yksilöitä on rakentanut yhteiskunnan. Heidän velvollisuutensa on pitää huoli siitä, ettei hirveäin, vuosisadat kestäneiden taisteluiden tulosta ahnas koiralauma saa hävittää.
Nämä ajatukset eivät pohjaltaan eronneet suuresti Olivierin omista ajatuksista; mutta jostakin salaisesta henkisen tasapainon tarpeesta ei Olivier koskaan tuntenut itseään avuttomammaksi kuin silloin, kun häntä yllytettiin taisteluun.
— Älähän kiihdy, veliseni, sanoi hän Christophelle. Anna maailman viihtyä vioissaan. Nauttikaamme mekin, niinkuin Decameronen ystävyspiiri, ajatuksen puutarhojen rauhaa ja tuoksuvaa ilmaa, sillaikaa kuin mustasurma hävittää Firenzeä kumpumme takana, joka kasvaa ruusuköynnösten koristamia sypressejä ja tummalatvaisia piinioita.
Olivieria huvitti päivät pitkät paljastella taidetta, tiedettä, filosofiaa, saada näkyviin niiden salaiset koneistot; siten johtui hän jonkinlaiseen pyrrhonismiin, jonka läpi katsottuna kaikki näytti pelkältä älyn otaksumalta, ilmakonstruktsioonilta, jota ei voinut puolustaa edes sillä, että se, kuten Pyrrhonin ainoa pätevä matematiikka, olisi ollut välttämätön hengenelämälle. Christophea raivostutti moinen elämänkoneiston kappaleiksi repiminen:
— Se kone kävi hyvin; nyt sinä saatat sen särkeä. Pääsitkö sillä sen pitemmälle! Mitä sinä halusit todistaa? Ettei mikään ole mitään? Perhana. Minä sen tiedän itsekin hyvin. Sen tähdennän me juuri taistelemmekin, että tyhjyys, saartaa meitä joka taholta. Etteikö mikään ole olevaista? Mutta minä olen olemassa. Etteikö ole syytä toimia? Mutta minä toimin. Kuolkoot ne, jos tahtovat, joista on hauskaa kuolla! Minä elän, tahdon elää. Minun elämäni on toisessa vaakakupissa, ajattelu toisessa… Peijakas vieköön kaikki ajatukset!
Hän kiivastui tavallisuuden mukaan; ja väiteltäessä hän päästi loukkaavia sanoja. Tuskin hän oli ne virkkanut, niin hän niitä katui. Hän olisi tahtonut ne peruuttaa, mutta paha oli jo tehty. Olivier oli tunteiltaan hyvin herkkä; hänellä oli arka pinta; pieninkin raaka sana, varsinkin sellaisen ihmisen suusta, jota hän rakasti, vihloi hänen sydäntään. Hän oli niin ylpeä, ettei ilmaissut loukkautuneensa, mutta hän vetäytyi kuoreensa. Sitäpaitsi hän huomasi silloin tällöin ystävässään äkillisiä ja itsetiedottomia, aina suurelle taiteilijalle ominaisia egoismin vilahduksia. Hän tunsi, ettei hänen elämänsä joillakin hetkillä ollut Christophelle juuri minkään arvoinen kauniin musiikin rinnalla: — (eikä Christophe sitä häneltä salannutkaan). — Olivier ymmärsi Christophen hyvin ja Christophe oli hänestä oikeassa; mutta se totuus oli surullinen.
Lisäksi oli Christophen luonteessa kaikenlaisia outoja aineksia, joita Olivier ei käsittänyt, ja jotka tekivät hänet usein levottomaksi. Joskus tuli Christophelle yhtäkkiä kummallisia ja peloittavia puuskia; eräinä päivinä ei hän tahtonut puhua mitään; tai hänelle tuli se pää, että hän oli pirullisen pisteliäs ja koetti toista loukata. Tahi sitten hän katosi yhtäkkiä kotoa: häntä ei näkynyt siellä koko sinä päivänä ja hän palasi vasta myöhään seuraavana yönä. Kerran oli hän poissa kotoa kaksi vuorokautta yhtä mittaa. Herra tiesi, mitä hän teki! Christophe ei tiennyt sitä itsekään… Todellisuudessa johtui tämä siitä, että hänen voimakas luonteensa ärtyi sulkeutuneessa elämässä ja ahtaassa asunnossa, jossa hän oli kuin missä kanahäkissä, siinä määrin, että hänen sisunsa oli joskus haljeta. Silloin raivostutti ystävän rauhallisuus häntä; hänen teki mieli tehdä hänelle pahaa, tehdä pahaa jollekulle, kenelle hyvänsä. Hänen täytyi silloin pelastaa itsensä, väsyttää itsensä upo-uuvuksiin. Silloin hän ravasi pitkin Parisia ja sen etukaupunkien katuja, ikäänkuin haeskellen jotain seikkailua, ja löysikin joskus, eikä hän olisi ollut pahoillaan, jos olisi joutunut sellaiseen kiipeliin, että olisi saanut kunnon tappelulla purkaa liiallista voimaansa… Olivierin terveys oli niin huono, hän oli niin heikko fyysillisesti, että hänen oli vaikea tällaista ymmärtää. Eikä Christophe itsekään sitä ymmärtänyt. Hän heräsi näistä harhapuuskistaan kuin kiusallisesta unesta, — hiukan häpeissään ja rauhattomana, mitä hän olikaan tehnyt ja mitä hän maailmassa vielä saattaisi tehdä. Mutta kun se hulluudenpuuska meni ohitse, oli hänen sielunsa puhdas kuin ukkosen huuhtoma taivas, vapautunut kaikesta tahrasta, kirkas ja valtavan väkevä. Silloin oli hän hellempi kuin koskaan ennen Olivieria kohtaan. Ja hän suri, että oli tehnyt hänelle pahaa. Hän ei jauhanut enää entisiä pikku riitoja. Vaikkei hän aina ollutkaan syypää niihin, piti hän kuitenkin niitä juuri omina vikoinaan; ja hän soimasi itseään, että hänen aina piti pyrkiä olemaan oikeassa: hän ajatteli nyt, että on parempi hiukan puijata ystävän iloksi itseään kuin olla oikeassa vastoin hänen tahtoaan.
Varsinkin silloin olivat nuo väärinkäsitykset tuskallisia, kun ne sattuivat syntymään iltaisin, koska näet heidän oli sen jälkeen kestettävä yönsä epäsovussa, molemmille julmassa sielun sekasorrossa. Christophe nousi yöllä vuoteestaan ja kirjoitti pari sanaa paperilapulle, jonka hän sitten työnsi välioven alitse Olivierin huoneeseen; ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, pyysi hän Olivierilta anteeksi. Tahi naputti hän jo yöllä Olivierin oveen: hän ei jaksanut odottaa seuraavaa aamua, vasta silloin nöyrtyäkseen. Olivier ei tavallisesti saanut silloin sen paremmin unta kuin hänkään. Hän tiesi hyvin, että Christophe rakasti häntä eikä tarkoittanut häntä loukata; mutta hän olisi tahtonut kuulla sen totuuden hänen omasta suustaan; Christophe tulikin puhumaan; ja kaikki oli unohdettu. Sitten oli niin rauhallista ja suloista! Sitten nukkuivat he molemmat jälleen niin hyvin.
— Oi, miten vaikeaa on ymmärtää toisiaan, huokasi Olivier.
— Ja tarvitseeko sitten aina toisiaan ymmärtää? sanoi Christophe. Minä en sitä haluakaan. Riittää, kun vain rakastaa toisiaan.