— Se johtuu siitä, että he ovat älykkäämpiä kuin muut, vastasi Olivier. Juutalaiset ovat meillä ainoat, joiden kanssa vapaat ihmiset voivat jutella uusista ja vielä elävistä asioista. Muut ovat jäykistyneet menneisyyteen, jo kuolleihin asioihin. Onneksi ei juutalaisilla sitä menneisyyttä olekaan, tai ainakaan ei se heillä ole samanlainen kuin meillä. Heidän kanssaan emme voi keskustella muusta kuin nykyisestä päivästä, oman rotumme jäsenten kanssa emme muusta kuin eilisestä. Katsopas, miten virkeitä juutalaiset ovat kaikilla aloilla: kaupan, teollisuuden, opetustoimen, tieteen, hyväntekeväisyyden, taiteen…

— Ei myönnetä heille taidetta, sanoi Christophe.

— En väitäkään, että heidän hommansa olisi minusta aina miellyttävää: useinkin se on suorastaan inhottavaa. Mutta ainakin he elävät ja osaavat ymmärtää niitä, jotka elävät. Me kyllä moitimme juutalaisia, pilkkaamme, sadattelemme heitä. Mutta ilman heitä emme voi tulla toimeen.

— Ei pidä mennä liioittelemaan, vastasi Christophe ilkkuvasti. Minä ainakin tulisin ilman heitäkin toimeen.

— Kyllä ehkä juuri eläisit ilman heitä. Mutta mitä iloa siitä, jos sinun elämäsi ja työsi jäisi maailmassa tuntemattomaksi, niinkuin ehkä kävisi ilman juutalaisiamme? Oman uskontokuntammeko jäsenet muka meitä auttaisivat? Katolilaisuus antaa verensä parhaiden pisarain mennä hukkaan, kohottamattakaan kättään puolustaakseen niitä. Kaikkia, jotka ovat todella uskonnollisia, niitä, jotka uhraavat elämänsä puolustaakseen Jumalan kunniaa, alkaa tuo kunnoton joukkio, joka sanoo itseään katolilaiseksi, — jos joku nimittäin on uskaltanut irtautua katolilaisuuden muodoista ja roomalaisen kirkon auktoriteetin vallasta, — heti kohdella paitsi välinpitämättömästi, suorastaan vihamielisesti; heidät haudataan hiljaisuuteen, heidät jätetään yhteisten vihollisten saaliiksi. Jos vapaamielinen ihminen, olipa hän miten suuri tahansa, — niin, sydämeltään kuinka kristillinen hyvänsä, — ei ole myöskin ulkonaisia muotoja tottelevainen kristitty, niin ei katolilaisuus hänestä välitä, vaikka hän olisi sen opin kaikkein puhtaimman ja jumalallisimman sisällön ruumiillistunut muoto. Hän ei näet kuulu suureen laumaan, ei mihinkään sokeaan ja silmittömään lahkoon, joka ei ajattele asioita omalla päällään. Siksi hänet hyljätään, ja iloitaan, kun hän kärsii yksinään, vihollisten raatelemana, huutaen avuksi niitä, jotka ovat hänen veljiään ja joiden uskon puolesta hän kuolee. Nykyaikainen katolilaisuus on tartuttavan eloton. Se antaa mieluummin anteeksi vihollisilleen kuin niille, jotka tahtovat sitä herättää ja virkistää uudelleen eloon… Mitä me voisimmekaan, Christophe-parka, mitä meidän kaikki työmme hyödyttäisi, meidän, todellisten, vapautuneiden katolilaisten, ellei meillä olisi apuna pikku ryhmää vapaita protestantteja ja juutalaisia? Juutalaiset ovat nykyisessä Europassa sekä hyvän että pahan virkeimpiä asiamiehiä. He levittävät miten sattuu aatteiden siitepölyä. Eikö sinulla ole ollut heidän joukossaan pahimmat vihollisesi ja parhaimmat ystäväsi?

— Se on totta, vastasi Christophe; he ovat minua rohkaisseet, tukeneet, innostaneet sanoilla, jotka ilmaisevat taistelevalle, että häntä ymmärretään. Tosin pysyivät harvat noista ystävistä minulle uskollisina; heidän ystävyytensä oli ainoastaan palava olkitukko. Mutta siitä ei surua! Sellainenkin lyhyt valonsäde lohduttaa keskellä yötä. Olet oikeassa: älkäämme olko kiittämättömiä.

— Ennen kaikkea: älkäämme olko epäviisaita, jatkoi Olivier. Älkäämme katkoko sairaalta sivistykseltämme jäseniä, älkäämme leikatko siitä pois eräitä sen kaikkein voimakkaimpia oksia. Jos sattuisi sellainen kova onni, että juutalaiset karkoitettaisiin Europasta, köyhtyisi Europa älyllisesti ja työtarmonsa puolesta niin paljon, että sitä uhkaisi täydellinen vararikko. Varsinkin meillä, koska nykyisellä Ranskalla on melkoisen vähän elinvoimaa, olisi heidän karkoittamisensa kansallemme vielä murhaavampi suonenisku kuin protestanttien karkoitus 1600-luvulla. — Kieltämättä on heillä tätä nykyä täällä vaikutusvalta, joka on suhteeton heidän todelliseen arvoonsa verraten. He käyttävät väärin nykyistä valtiollista ja henkistä anarkiaa, ja enentävät osaltaan melkoisesti sitä, sekä luonnollisen taipumuksesta että siksi, että se on heille hyödyksi. Parhaimmatkin, kuten esimerkiksi tämä mainio Mooch, ovat väärässä siinä suhteessa, että he pitävät, kaikessa vilpittömyydessään, Ranskan tulevaisuutta ja omia uniaan samana asiana, noita unia, jotka ovat meille enemmänkin vaarallisia kuin hyödyllisiä. Mutta heille ei tule närkästyä siitä, että he tahtovat luoda Ranskan oman muotonsa jälkeen: se johtuu siitä, että he rakastavat sitä. Jos tämä heidän rakkautensa on vaarallista, ei meillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa itseämme ja pakottaa heidät pysymään heille kuuluvalla paikalla, ja se ei ole meillä ensimäinen, vaan toinen. Tätä en sano siksi, että luulisin heidän rotuaan meidän rotuamme alemmaksi: — (kaikenlaiset väitteet rotujen ylemmyydestä tai alemmuudesta ovat äitelää typeryyttä). — Mutta on mahdoton hyväksyä, että jokin vieras rotu, joka ei ole vielä sulautunut meidän rotuumme, tuntisi muka paremmin kuin me itse, mikä meille sopii, mikä ei. Tämä rotu elää kyllä Ranskassa, ja sen sallin mielelläni; mutta älköön se yrittäkökään muuttaa sitä Judeaksi! Sellainen älykäs ja voimakas hallitus, joka osaisi pysyttää juutalaiset heille kuuluvalla paikalla, loisi heistä Ranskan suuruuden oivallisia välikappaleita: ja se tekisi samalla kertaa hyvän työn heille ja meille. Näillä liikahermostuneilla, levottomilla ja epävarmoilla olennoilla täytyy olla laki, joka pitää heitä aisoissaan, ja herra, joka ei ole heikko, mutta oikeudenmukainen, ja pystyy heitä hillitsemään. Juutalaiset ovat samanlaisia kuin naiset: erinomaisia, jos heitä ei vain päästetä suitsista; mutta vallassa ovat nämä molemmat mahdottomia; ja miehet, jotka alistuvat moiseen, ovat naurettavia.

Vaikka Christophe ja Olivier rakastivat toisiaan ja tunsivat rakkautensa avulla vaistomaisesti toistensa olemusta, löytyi kuitenkin sellaisiakin seikkoja, joita ystävän ei onnistunut ystävässä ymmärtää ja jotka heitä toisissaan loukkasivatkin. Ystävyyden ensi päivinä, tuona aikana, jona toisistaan pitävät ihmiset koettavat aivan tietämättään poistaa itsestään kaiken sellaisen, mikä ei muistuta ystävän olemusta, eivät he tätä vielä huomanneet. Vasta vähitellen pääsivät heidän kummankin eri rotuperän muodot nousemaan pinnalle, yhä selvemmällä tavalla: ja sikäli kuin rotujen erilaisuudet tulivat ilmi, alkoivat ne törmätä vastakkain. He joutuivat silloin tällöin pieneen ristiriitaan, jota heidän keskinäinen hellyytensä ei aina pystynyt välttämään.

Heille tuli omituisia väärinkäsityksiä. Olivierin luonne oli sellaista uskon, vapauden, intohimojen, ironian ja kaikkeen kohdistuvan epäilyksen sekoitusta, ettei Christophe osannut tavoittaa sen varmaa muotoa. Ystävää jälleen loukkasi Christophen ihmisymmärtämisen puute; hänen ylimyksellisyyttään, rodun vanhuudesta johtuvaa, hymyilytti Christophen kömpelyys, Christophen, joka oli väkevä, mutta raskas ja yhtä ainoaa eheää kappaletta, niin ettei hän osannut analysoida, ja eli ainaisissa harhakäsityksissä sekä itsestään että muista ihmisistä. Niinikään olivat Christophen sentimentalisuus, hälisevät tunteenpurkaukset ja hänen herkkyytensä mielenliikutuksille Olivierista joskus hermostuttavia, jopa hiukan naurettaviakin. Puhumattakaan eräänlaisesta Christophessa asuvasta voiman jumaloimisesta, tuosta saksalaisten uskosta sellaisen moraalin kelpoisuuteen, jonka nimi on Faustrecht, nyrkkivalta, ja jonka pätevyydestä Olivier ja hänen kansansa eivät hyvällä syyllä olleet vakuutettuja.

Christophe puolestaan ei jaksanut kärsiä Olivierin ironiaa, vaan se sai hänet joskus suorastaan vimmoihinsa; hän ei sietänyt Olivierin piintynyttä halua aprikoida, analysoida aina, tuota hänen mielestään älyllistä epämoraalia, joka häntä kummastutti sellaisessa moraalista puhtautta rakastavassa miehessä kuin Olivier, — epämoraalia, joka johtui juuri Olivierin avarasta, kaikenlaista kieltämistä vihaavasta älystä, ilosta saada soveltautua kaikkiin ja aivan vastakkaisiin katsantokantoihin. Olivier katseli elämää kuten jotain panoraamaa, ikäänkuin historialliselta näkökannalta; hän tahtoi niin hartaasti ymmärtää kaikkea, että hän näki yhtäaikaa sekä syyt että vastasyyt; ja hän puolusti vuorotellen niitä molempia, kallistuen toiselle puolelle aina sikäli kuin häntä vastaan esitettiin jokin väitelmä; hän joutui lopulta itse ristiriitaisuudessaan sekaisin. Syystäkin ällistyi Christophe moisesta. Kuitenkaan ei tämä ollut Olivierissa mitään vastaanhangoittelun halua eikä taipumusta paradokseihin; se johtui hartaasta oikeuden ja terveen järjen vaatimuksesta; Olivieria loukkasi, hänestä oli typerää asettua jollekin ennakolta päätetylle kannalle; ja hänen täytyi kumota sellaisia ennakkoluuloja. Se kehittymättömyys, jolla Christophe tuomitsi epämoraalisia tekoja ja ihmisiä, hänen tapansa nähdä kaikki aina paljoa karkeampana ja raaempana kuin se todellisuudessa olikaan, oli Olivierista ikävä; sillä vaikka hänkin oli yhtä siveellinen kuin Christophe, niin ei hän ollut sellaista taipumatonta terästä kuin hän, vaan antoi ulkonaistenkin vaikuttimien kosketella, houkutella, värittääkin itseään. Hän vastusti Christophen liioitteluita, ja liioitteli itse päinvastaiseen suuntaan. Alinomaa sai tällainen älyllinen oikullisuus hänet puolustamaan vihollisia ystäviä vastaan. Christophe suuttui siitä. Hän moitti ystäväänsä sofismeista, sanoi häntä liian leppeäksi pahoja ihmisiä ja asioita kohtaan. Olivier hymyili: hän tiesi hyvin, miten laajasta harhakuvitelmien puutteesta tämä lauhkeus johtui; hän tiesi, että Christophe uskoi niin paljoon sellaiseen, johon hän ei enää uskonut, ja että Christophe puolestaan hyväksyi sen vuoksi monenmoista hyljättävää! Mutta Christophe ei katsellut oikealle, ei vasemmalle, vaan ryntäsi suoraan eteenpäin. Varsinkin vihasi hän parisilaisten "hyvyyttä".