Jos ihminen on liian vanhaa rotua, saa hän maksaa kalliisti sen etuoikeutensa. Häntä painaa rusentava menneisyyden, entisten koettelemusten, turhien kokeiden, pettyneiden tunteiden ja järjen kuorma, — pohjalla seisoo kokonainen lammikko vuosisatojen elämää, täynnä katkeran ironian ja kyllästymisen sakkaa… Tämä kyllästyminen oli seemiläistä kyllästymistä, joka on niin suunnatonta, ettei sitä voi mitenkään verrata meidän arjalaiseen kyllästymiseemme; sillä vaikka mekin podemme kyllästymistä, löytyvät siihen ainakin selvät syynsä, ja se katoaa, kun esteet ovat hävinneet: se tunne johtuu näet useimmiten ainoastaan siitä, että me emme suruksemme saa jotain, mitä kaipaamme. Sen sijaan on tämä surmaava myrkky päässyt eräissä juutalaisissa tihkumaan suoraan itsensä ilon ja elämän lähteeseen ja turmellut sen. Kun ei ole enää kaipuuta, ei ole myöskään harrastusta mihinkään: ei ole kunnianhimoa, ei rakkautta, ei nautintoa. Ainoastaan yksi elämänmerkki on säilynyt näissä kotimaastaan irroittuneissa itämaalaisissa, joiden voimat vuosisatoja pitkä käyttö on kuluttanut loppuun; ei säilynyt sekään terveenä, vaan sairaaloisesti ärtyneenä, hyperestesiana; pyrkimyksenä järkkymättömään ja intohimottomaan rauhaan, johon he eivät kuitenkaan koskaan pääse: heissä on säilynyt ajattelu, rajaton analyysi, joka estää aina jo etukäteen kaiken nautinnon ja tekee kaiken toiminnan tarkoituksettomaksi. Tarmokkaammat heistä hankkivat itselleen teennäisiä elämäntehtäviä, ikäänkuin teatteriosia, joita he näyttelevät itse todellisuudessa elämättä. Ominaista on, että monissa juutalaisissa — ja nämä heistä ovat useinkin kaikkein älykkäimpiä ja vakavimpia, — tällainen välinpitämättömyys elämää kohtaan kehittää heidän lahjojaan näyttelijän uralle, tai kiihoittaa heidän salattua haluaan sille, näyttelemään elämää, — joka on heidän ainoa tapansa elää.
Myöskin Mooch oli tavallaan näyttelijä. Hän touhusi huumatakseen itseään. Mutta kun monet muut ihmiset touhuavat itsekkyydestä, omaksi hyväkseen, niin hän puolestaan teki sen toisten hyväksi. Hänen kiintymyksensä Christopheen oli sekä liikuttavaa että väsyttävää. Christophe kohteli häntä usein yrmeästi, ja katui sitten aina käytöstään. Mutta koskaan ei Mooch ollut siitä hänelle närkästynyt. Mikään ei töykäissyt häntä. Ei silti, että hän olisi tuntenut todella elävää hellyyttä Christophea kohtaan. Hän rakasti omaa kiintymystään muihin enemmän kuin niitä ihmisiä, joita hän parhaansa mukaan auttoi. Se oli hänelle jonkinlainen tekosyy, jonka nojalla hän sai tehdä hyvää, sai elää.
Mooch yllytti kuin yllyttikin Hechtin viimein julkaisemaan Christophen Davidin ja eräitä muita hänen sävellyksiään. Hecht kunnioitti Christophea kykynä; mutta hän ei pitänyt tarpeeksi huolta hänen tunnetuksi tekemisestään. Vasta sitten, kun hän näki, että Mooch oli valmis julkaisemaan sarjan omalla kustannuksellaan, erään toisen kustantajan kirjapainossa, heräsi Hechtin itserakkaus ja hän ryhtyi hommaan.
Mooch keksi vielä toisenkin aatteen, kerran, kun ystävysten asema oli sangen arveluttava, sillä Olivier oli sairaana, eikä rahaa ollut yhtään; hän kääntyi nimittäin Felix Weilin puoleen, tuon rikkaan arkeoloogin, joka asui samassa talossa kuin Olivier ja Christophe. Mooch ja Weil tunsivat toisensa, mutta eivät pitäneet liioin toisistaan. He olivat liian erilaisia; Mooch oli levoton, mystillinen, aatteiltaan kumouksellinen ja käytökseltään "kansanomainen", ja käyttäytyi ehkä tahallisesti kansanomaisemmin kuin hänen luonteeseensa kuuluikaan; ja siksi katseli Weil, joka taas oli sävyisä ja ivallinen, hienostunut ja mielipiteiltään vanhoillinen, Moochia iroonisella silmällä. Heillä oli kyllä molemmilla eräs yhteinenkin ominaisuus: kummallakaan heistä ei ollut minkään syvän elämänharrastuksen syytä; he eivät tehneet työtä elämänuskonsa käskystä, vaan jonkin mekaanisen ja sitkeän elämänvoiman vaatimuksesta. Mutta tätä yhteistä ominaisuuttaan eivät he kumpikaan halunneet nähdä itsessään: heistä oli hauskempi huomata ainoastaan, mitä osaa he elämässä näyttelivät, eivätkä ne osat muistuttaneet juuri missään suhteessa toisiaan. Moochille tuli siis Weilin luona melkoisen kylmä vastaanotto; kun hän koetti herättää hänen mielenkiintoaan ja saada hänet suosimaan Olivierin ja Christophen taiteellisia suunnitelmia, törmäsi hän heti Weilin ilveilevään skeptisismiin. Moochin ainaiset innostumiset kaikenlaisiin utopioihin olivat juutalaispiireissä tuttuna ilon aiheena, ja häntä pidettiin siellä hiukan vaarallisena "torventöryyttäjänä". Mutta tälläkään kerralla ei Mooch menettänyt rohkeuttaan; ja kun hän innokkaasti asiaansa ajaessaan alkoi puhua Christophen ja Olivierin keskinäisestä ystävyydestä, niin hän saikin Weilin mielenkiinnon valveille. Mooch huomasi sen, ja jatkoi silloin sitä tolaa.
Hän oli koskenut arkaan paikkaan. Felix Weil, tuo vanhus, joka eli irrallaan kaikesta ja ilman ystäviä, palveli sielussaan erään ystävyyssuhteen muistoa; hänen suurin tunteensa tässä elämässä oli kohdistunut erääseen ystävään, joka oli sitten jättänyt hänet tähän maailmaan yksin ja ikäänkuin puolitiehen: se ystävyys oli hänen kallein sisällinen aarteensa; kun hän sitä muisteli, tunsi hän itsensä paremmaksi. Hän oli tehnyt lahjoituksia ja perustanut rahastoja tuon ystävän nimelle. Hän oli omistanut kirjojaan hänen muistolleen. Piirteet, joita Mooch kuvaili hänelle Christophen ja Olivierin väleistä, liikuttivat häntä. Hänen oma ystävyystarinansa muistutti jossakin määrin tätä suhdetta. Se henkilö, jonka hän oli menettänyt, oli ollut häntä kohtaan ikäänkuin vanhempi veli, nuoruuden toveri, hyvä opas, jota hän jumaloi. Hän oli nuori juutalainen, niitä juutalaisia, jotka kärsivät vaikeasta ympäristöstään ja ottavat palavan älynsä ja ylevän intonsa vaatimuksesta elämäntehtäväkseen kohottaa rotuaan, ja rotunsa kautta myöskin tätä maailmaa, ja jotka siinä tehtävässä kuluttavat itsensä loppuun, roihuavat aikansa, singotellen kaikille tahoille säkeniä kuin tervassoihtu, ja sammuvat tuokion päästä. Hänen intonsa oli lämmittänyt apaattista pikku Weiliä. Hän oli auttanut häntä irti maasta. Niin kauan kuin ystävä oli elänyt, oli Weil kulkenut hänen rinnallaan eteenpäin, valoisan ja stoialaisen sädekehän keskellä, — uskoen tieteeseensä, hengen voimaan, tulevien aikojen onneen, — ja se usko, se heiasteli häneen tuon hänen ystävänsä messiassielusta! Kun ystävä oli jättänyt Weilin yksin, oli Weil, heikkona ja iroonisena luonteena, antanut itsensä luisua idealisminsa korkeuksista jälleen alas Salamonin Saarnaajan hietikkoon, jossa on koko juutalainen äly ja joka on aina valmis sen nielemään. Mutta koskaan ei Weil sitten unohtanut hetkiä, jotka hän oli saanut viettää ystävän seurassa, valon piireissä: hän säilytti niiden jo himmyneen kirkkauden tarkoin mielessään. Hän ei ollut puhunut kenellekään ystävästään, ei edes vaimolleen, vaikka hän häntä rakasti: se oli hänelle pyhä salaisuus. Ja tuo vanhus, jota pidettiin proosallisena ja kuivasydämisenä, myönsi elämänsä loppupuolella itselleen oikeiksi seuraavat erään muinaisen indialaisen brahmanin katkerat ja hellät sanat:
"Myrkyllinen elämän puu kantaa kaksi hedelmää, jotka ovat suloisempia kuin elämän lähteen vesi: toinen niistä on runous ja toinen ystävyys."
Nyt alkoi hän seurata Christophen ja Olivierin kohtaloita. Kun hän tiesi heidät sangen ylpeiksi, antoi hän Moochin hommata itselleen salaa Olivierin äsken ilmestyneen runokirjan; ja hänen ansiotaan oli, — sillä Olivier ja Christophe eivät tällaista asiaa toki yrittäneetkään järjestää eivätkä he edes aavistaneetkaan Weilin aikeita, — että Olivierin kirja sai akademian palkinnon, joka tulikin sangen hyvään tarpeeseen, keskellä kovinta puutetta.
Kun Christophe sitten sai kuulla, että se odottamaton apu oli tuon miehen ansiota, jota hän oli ollut taipuisa tuomitsemaan väärin, niin katui hän ajatuksiaan hänestä tai mahdollisesti hänestä lausumiaan sanoja; ja hän masensi vastenmielisyytensä kyläilyjä kohtaan ja meni häntä kiittämään. Mutta hänen hyvä tarkoituksensa palkittiin huonosti. Ukko Weilin pilkallisuus heräsi moisen nuoren entusiastin läsnäollessa kuin Christophe oli, vaikka hän koettikin peitellä Christophelta mielialaansa; ja he viihtyivät sangen huonosti yhdessä.
Kun Christophe palasi kiitollisena ja samalla ärtyneenä Weilin luota kotiinsa, ullakkohuoneeseensa, tapasi hän siellä paitsi kunnon Moochia, joka oli tullut tekemään Olivierille jälleen jonkin uuden palveluksen, erään kylmäkiskoisen arvostelun sävellyksistään: se oli ilmestynyt eräässä aikakauskirjassa, ja sen kirjoittaja oli Lucien Levy-Coeur, — ei suinkaan mikään vilpitön arvostelu, vaan tuollainen hyvänsuopaisuuteen kätketty hyökkäys, jossa hänet taitavilla leikinlaskuilla ja tekijän huviksi asetettiin suunnilleen samalle tasolle kuin eräät Christophen inhoamat kolmannen tai neljännen luokan säveltäjät.
— Huomaatko, sanoi Christophe Olivierille, kun Mooch oli lähtenyt, että me joudumme aina tekemisiin juutalaisten kanssa, pelkkien juutalaisten? Ah, epäilen jo melkein, emmekö mekin ole juutalaisia? Oikaise minua, jos erehdyn. Tuntuu kuin meillä olisi heihin erikoinen vetovoima, he ovat aina edessämme, vihollisina tai liittoutuneina.