Kun Olivier tahtoi tehdä Christophen Moochin tutuksi, asettui Christophe ensin vastaan; hän oli kyllästynyt kokeiluihin Israelin lasten keskuudessa. Olivier nauroi ja vaati häntä vain tulemaan Moochin puheille, väittäen, ettei Christophe tuntenut paremmin juutalaisia kuin Ranskaakaan; viimein Christophe suostui; mutta pahaan irvistykseen meni hänen suunsa, kun hän ensi kerran näki Taddeus Moochin. Mooch oli enemmän juutalainen ulkomuodoltaan kuin pohjaltaan: semmoinen juutalainen, jollaisina juutalaisten vihaajat esittävät heitä: pieni, kaljupäinen, kierovartaloinen; hänen nenänsä oli pöhöinen ja isot silmänsä mulkoilivat kieroon, paksusankaisten lasien vieritse; hänen kasvonsa olivat sekautuneet rumasti versoneeseen partaan, karkeaan ja mustaan; kädet oli karvaiset, käsivarret pitkät, jalat lyhyet ja väärät: hän oli oikea pieni syyrialainen Baal. Mutta hänen kasvoillaan oli sellainen hyvyyden ilme, että se liikutti Christophea. Ennen kaikkea oli hän hyvin koruton eikä lasketellut turhia laverruksia. Ei liikoja kohteliaisuuksia. Ainoastaan jonkin hienotunteisen sanan. Mutta sen sijaan oli hän ylen harras auttamaan; jo ennenkuin häneltä jotain pyysikään, oli palvelus tehty. Hän tuli heille usein takaisin, liiankin usein; ja melkein aina oli hänellä tullessaan hyviä uutisia: hän tiesi jommallekummalle ystävyksistä jonkin työn: Olivierille luentoja tai tilaisuuden kirjoittaa artikkelin taiteesta, ja Christophelle musiikkitunteja. Hän ei viipynyt heillä koskaan kauan. Melkein teeskentelevän huolellisesti koetti hän olla heitä häiritsemättä. Ehkäpä aavisti hän, että Christophe oli hiukan hermostunut, sillä aina, kun hän näki tuon parrakkaan kartagolaisen epäjumalan ilmestyvän ovesta sisään, näytti hän ensin hiukan kärsimättömältä — (Christophe kutsui muuten Moochia Moolokiksi); — mutta kohta perästä oli hän kovin kiitollinen tuon juutalaisen vilpittömästä hyvyydestä.
Hyvyys ei ole juutalaisten keskuudessa harvinaista: sen avun tunnustavat he kaikkein mieluimmin, silloinkin, kun eivät sitä itse noudata. Oikeastaan jää se enimmissä heistä jonkinlaisen negatiivisen tai neutrimuodon asteelle: se esiintyy kärsivällisyytenä, välinpitämättömyytenä, vastenmielisyytenä pahaa tekoa kohtaan, ivansekaisena suvaitsevaisuutena. Mutta Moochissa se oli syvästi aktiivista. Hän oli aina valmis uhraamaan harrastuksensa ja työnsä jonkun ihmisen tai asian hyväksi. Köyhien uskolaistensa, maanpakoon joutuneitten venäläisten, kaikkien sorrettujen, olivat ne mitä kansallisuutta tahansa, menestymättömien taiteilijoiden, yleensä kaikkien onnettomien ihmisten ja jalojen asiain puolesta. Hänen kukkaronsa oli aina auki; ja jos sen pohjalla olikin usein sangen vähän, keksi hän aina keinon saadakseen lähtemään siitä muutaman rovon; kun pussi oli tyhjä, hankki hän toisten pussista; eikä hän ajatellut koskaan vaivojaan, juoksujaan, jos oli riennettävä apuun. Kaiken sen teki hän sangen koruttomasti, — aivan liioitellun koruttomasti. Hän teki väärin väittäessään olevansa koruton ja vilpitön: mutta sen parempi oli, että hän todellakin oli sellainen.
Christophe, joka Moochia kohtaan häilyi ärtyneisyyden ja mieltymyksen välillä, päästi kerran hänestä vasten hänen naamaansa kamalan sutkauksen, niinkuin ajattelematon lapsi ainakin. Kun hän eräänä päivänä heltyi kovin Moochin hyvyydestä, tarttui hän molemmin käsin Moochin käsiin ja sanoi hänelle:
— Miten paha… miten paha, että te olette juutalainen!
Olivier hätkähti ja lensi punaiseksi, aivan kuin häntä itseään olisi loukattu. Hän oli onneton ja koetti lievennellä ystävänsä sanojen vaikutusta.
Mooch hymyili surullisen iroonisesti, ja vastasi tyynesti:
— Vielä paljon pahempi on olla ihminen.
Christophe näki näissä sanoissa vain sutkauksen. Mutta niiden alla piilevä pessimismi oli syvempi kuin hän arvasikaan; ja Olivier aavisti sen aralla herkkävaistoisuudellaan. Sen Moochin peitossa, jonka he tunsivat, oli vielä toinen ja aivan erilainen, eräissä suhteissa näkyvälle suorastaan täysin vastakkainen. Hänen näennäinen luontonsa oli tulos pitkästä taistelusta hänen todellista luonnettaan vastaan. Tuolla ihmisellä, joka näytti niin yksinkertaiselta, oli teennäinen sielunelämä: silloin, kun hän uhrautui toisten puolesta, piti hänen saada mitä yksinkertaisimmat asiat ajatuksissaan välttämättä monimutkaisiksi, ja teeskennellyn irooninen muoto totisimmillekin tunteilleen. Niin, tuo ihminen, joka näytti vaatimattomalta ja joskus liiankin nöyrältä, oli pohjaltaan ylpeä, mutta tunsi sen ylpeytensä ja kuritti itseään sen tähden ankarasti. Hänen hymyilevä optimisminsa, hänen väsymätön toimintansa, joka lakkaamatta pyrki auttamaan muita, ne peittivät vain syvää nihilismiä, kuolemaan saakka lohdutonta elämänkatsomusta, jota hän pelkäsi itse nähdä. Olisi luullut, että Mooch uskoi lujasti kaikkeen: ihmiskunnan edistymiseen, puhdistetun juutalaisuuden tulevaisuuteen, Ranskan vastaiseen kohtaloon, Ranskan, joka oli uusien aatteiden lipunkantaja — (Mooch sulatti mielellään yhteen nämä kolme asiaa). — Olivier, joka ei antanut niinkään itseään pettää, sanoi Christophelle:
— Pohjaltaan hän ei usko mihinkään.
Vaikka Mooch oli näöltään tervejärkinen ja iroonisen tyyni, oli hän kuitenkin neurasteenikko, joka ei tahtonut nähdä ympärillään ammottavaa tyhjyyttä. Hänelle tuli usein tyhjyyden tuskan puuskia; joskus hän heräsi yhtäkkiä keskellä yötä, ja uikutteli kauhuissaan. Hän haeskeli kaikkialta elämän tarkoituksia, takertuakseen niihin kuin hukkuva oljenkorteen.