En ole niin tyhmä, etten huomaisi kirjan kielenkäytön voimaa. Mutta minä en osaa eroittaa ajatusta muodosta; ja jos ihailen joskus tätä juutalaisjumalaa, ihailen häntä sillä tavoin kuin tiikeriä, tai mitä… (Mietiskelen turhaan Shakespearesta jotain hirviötä vertauskuvaksi; en sitä löydä: ei edes Shakespearen neron ole onnistunut siittää sellaista Vihan soturia — pyhän ja vanhurskaan Vihan.) Sellainen kirja on hirvittävä! Kaikki hulluus on tarttuvaa. Ja tämä on sitäkin vaarallisempaa, kun moinen murhanhimoinen ylpeys on muka, puhdistavaa laatua. Minua pöyristää Englannin puolesta, kun ajattelen, että se on vuosisadat elänyt tällaisella ruualla. On hauskaa, että minun ja tuon maan välillä on niin leveä valtaoja kuin Englannin kanaali. En usko, että mikään kansa, joka syöttää itseään Vanhalla Testamentilla, olisi vielä täysin sivistynyt.
— Siinä tapauksessa sinun on parasta kammoa minuakin, sanoi
Christophe, sillä minä juonkin sitä, ja päihdyn. Se on oikeaa
jalopeuran ydintä. Vankkain sydänten ruokaa. Evankeliumi ilman Vanhan
Testamentin vastamyrkkyä on äitelää ja epätervettä syötävää. Vanha
Testamentti on luusto sellaisille kansoille, jotka tahtovat elää.
Täytyy tapella, täytyy vihata.
— Minä vihaan vihaa, virkkoi Olivier.
— Kunhan vihaisit edes sitä, sutkautti Christophe.
— Olet oikeassa, siihenkään ei minulla ole voimaa. Minkäpä sille voi? Minä en saata olla ajattelematta vihollisteni vaikuttimia. Toistan itselleni Chardinin sanoja: "Lempeyttä! Lauhkeutta!…"
— Saakelin lammas! huudahti Christophe. Mutta päkistele vastaan miten tahdot, minä pakotan sinut hyppäämään ojan yli, joka on tielläsi, ja sinä pääset siitä oikein huiskahtamalla.
Hän ryhtyikin ajamaan Olivierin asiaa, taistelemaan hänen puolestaan. Hänen yrityksensä tällä alalla eivät alussa olleet onnistuneita. Hän kiivastui ensimäisestä sanasta, ja teki ystävälleen häntä puolustaessaan karhunpalveluksia; hän huomasi sitten kohta aina kömpelyytensä ja oli lohduton.
Olivier ei ollut häntä huonompi. Hän otteli Christophen puolesta. Vaikka hän muka arasteli taistelua, ja oli järjeltään selvä ja irooninen ja pilkkasi kaikkea liioittelua sanoissa ja teoissa: kun tuli kysymykseen puolustaa Christophea, niin voitti hän rajuudessa kaikki muut, jopa itsensä Christophenkin. Hänen päänsä kuumeni silloin. Rakastavan ominaisuus onkin olla mieletön. Olivier ei siinä suhteessa ollut mikään poikkeus. — Mutta taitavampi hän oli kuin Christophe. Tuo nuorukainen, joka oli omassa asiassaan tinkimätön ja voimaton, osasi politikoida ja melkein viekastella hankkiakseen ystävälleen menestystä; hän ponnisti kauniisti parhaan tarmonsa ja kekseliäisyytensä saadakseen Christophelle puoluelaisia; ja hänen onnistuikin kääntää eräiden musiikkiarvostelijain ja Maecenaksien huomio Christopheen, sellaistenkin, joita hän olisi hävennyt mairitella omaksi hyväkseen.
Kaikesta huolimatta oli heidän sangen vaikea saada asemaansa paranemaan. Keskinäinen rakkaus vietteli heidät tekemään kaikenlaisia hullutuksia. Christophe velkaannutti itsensä voidakseen salaa kustantaa erään Olivierin runokokoelman, jota ei sitten myöty yhtään ainoata kappaletta. Olivier taivutteli Christophea antamaan konsertin, johon ei tullut melkein ketään kuulijoita. Kun Christophe näki tyhjän salin, niin lohdutti hän itseään reippaasti Händelin sanoilla: "Mainiota! Täällä on sitä parempi akustiikka…" Mutta kerskailu ei tuonut heille hukattuja rahoja takaisin; ja he palasivat kotiinsa ihmisten välinpitämättömyydestä suruisin sydämin.
Näissä vaikeuksissa oli heidän ainoa auttajansa eräs noin neljäkymmen-vuotias juutalainen nimeltä Taddeus Mooch. Hänellä oli taiteellisten valokuvien liike; mutta vaikka hän oli mieltynyt ammattiinsa ja todisti tuotteissaan, että hänellä oli hyvä maku ja suuri taito, seurasi hän siinä ohella niin hartaasti kaikenlaisia maailman asioita, että löi laimin liikkeensä. Ja kun hän kävi siihen kiinni, teki hän sen etupäässä kehitelläkseen teknillisiä parannuksia, koetellakseen uusimpia kopiomenetelmiä, jotka tulivat kalliiksi, mutta onnistuivat sangen harvoin, vaikka ne olivatkin älykkäitä. Hän luki suunnattomasti ja pysyttelihe perillä kaikista uusista filosofiaa, taidetta, tiedettä ja politiikkaa koskevista aatteista; hänellä oli erinomainen vainu löytää omintakeisia ja itsenäisiä kykyjä: tuntui kuin hänen hallussaan olisi ollut sitä varten jokin salainen magneetti. Taddeus Mooch oli jonkinlaisena yhdyssiteenä Olivierin ja hänen ystäviensä kesken, jotka kaikki elivät yhtä eristettyinä kuin Olivier, ponnistellen kukin itsekseen. Hän kävi kaikkien heidän luonansa; ja hänen avullaan syntyi heidän välilleen, vaikkei kukaan heistä sitä huomannut, jonkinlainen keskeytymätön aatteiden virtaus.