— Sinulla ei tosiaan ole verta suonissasi! toisti Christophe. Ja sitäpaitsi: nuo sinun vietävän kristilliset aatteesi!… Teidän uskonnollinen kasvatuksenne Ranskassa on kesytettyä katkismusta, kuohittua evankeliumia, imelöityä ja ruodittua Uutta Testamenttia… Ihmisystävällistä "hyvä-isittelemistä": aina vedet silmissä… Ja sen rinnalla vallankumous, Jean-Jacques, Robespierre, vuosi 48, ja juutalaiset!… Hotkaisepa joka aamu kunnon viipale Vanhaa Testamenttia, oikein verinen pala!
Olivier ei ottanut moista tunnustaakseen. Hänellä oli synnynnäinen vastenmielisyys Vanhaa Testamenttia kohtaan. Se tunne oli hänellä ollut jo lapsuudesta asti, silloin, kun hän oli selaillut salaa vanhaa kuvaraamattua, heidän kotikirjastossaan siellä maalla; muut eivät sitä koskaan lukeneet, ja lapsia oli kielletty sitä katselemasta. Hyödytön kielto! Mutta kauan ei Olivier koskaan voinut katsella sitä kirjaa. Hän sulki sen pian, ärtyneenä ja surullisena; ja hänestä oli oikein helpoitus syventyä sitten Iliadiin tai Odysseiaan, taikka Tuhannen ja yhden Yön satuihin.
— Iliadin jumalat ovat kauniita, voimakkaita, paheellisia ihmisiä: minä ymmärrän heitä, sanoi Olivier; minä joko rakastan heitä tai en heitä rakasta; silloinkin, kun en heitä rakasta, rakastan kuitenkin; olen näet rakastunut heihin. Olen suudellut monta kertaa, niinkuin Patroklus, kaatuneen Akilleuksen kauniita ja verisiä jalkoja. Mutta raamatun Jumala on juutalaisukko, kiihkopäinen ja monomaani, raivohullu, joka murisee, uhkaa alinomaa, ulvoo kuin hurja susi, hourailee pilveensä sulkeutuneena itsekseen. Minä en häntä ymmärrä, en häntä rakasta, saan päänsäryn hänen iänikuisista kirouksistaan, ja hänen julmuutensa on minulle kauhistus:
Tämä on Moabin kuorma…
Tämä Damaskun kuorma…
Tämä on Babylonin kuorma…
Tämä on Egyptin kuorma…
Tämä on korven kuorma meren tykönä…
Tämä on näkylaakson kuorma…
Hän on hullu, joka luulee olevansa yksinään tuomarina ja yleisenä syyttäjänä ja julistaa vankilansa pihalla kuolemantuomioita seinille ja heinille. Ällistyy sitä itsepintaista vihaa, joka täyttää verilöyly-uhkauksillaan tämän kirjan… — "Raunioiden huuto… huuto hajoo; Moabin rajojen ympäri; sen huuto kuuluu hamaan Eglaimiin saakka; he itkevät hamaan Beeriin saakka…"
Joskus hän levähtää keskellä teurastustaan, murskattujen pikku lasten, raiskattujen ja vatsalta halkaistujen naisten täyttämällä tanterella; ja hän nauraa, nauraa kuin mikäkin Josuan armeijan alaupseeri kemupöydässä jonkin kaupungin ryöstön jälkeen:
"Ja Herra Zebaoth tekee kaikille kansoille lihavan pidon, pidon selkiästä viinasta, rasvasta, ytimestä ja puhtaasta viinasta… Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja kauristen verestä…"
Mutta katalinta on kavaluus, jolla tämä Jumala lähettää profeettansa sokaisemaan ihmisiä, että hän saisi sitten kiusata heitä kärsimyksillä:
"Mene ja paaduta tämän kansan sydän ja anna heidän korvansa paksuiksi tulla ja sokaise heidän silmänsä, ettei he ymmärtäisi sydämellänsä ja kääntäisi itseänsä ja paratuiksi tulisi. — Herra, kuinka kauan? — Siihen asti kuin kaupungin huoneet ilman väetä tulevat ja maa on peräti autiana…"
Ei, totisesti, missään en ole nähnyt niin ilkeää miestä!…