Heidän asemansa oli kovin vaikea. Rahaa ei ollut koskaan liikoja. Christophe sai niin ja näin elatuksensa kopioimalla nuotteja ja sovittelemalla sävellyksiä soittimille; näitä töitä oli Hecht hankkinut hänelle. Olivier erosi, epäviisaasti kyllä, yliopistosta silloin kuin hänen sisarensa kuoli ja hän joutui surusta tavallista synkempään sieluntilaan. Sitä surua oli vielä pahentanut muuan tuskallinen, m:me Nathanin piireissä saatu rakkaudenkokemus: — (Olivier ei ollut puhunut koskaan siitä Christophelle, sillä hän oli niin häveliäs, että kätki sellaiset tuskansa; ja hänen viehättävimpiä puoliaan olikin, että hän ystävyyssuhteissakin säilytti jonkin verran mystillisyyttään, vaikkei hän silti nimenomaan salannut ystävältään mitään.) — Näin sielultaan lamassa ja hiljaisuutta janoten ei Olivier enää jaksanut mitenkään sietää opettajana oloa. Se ammatti ei ollut miellyttänyt häntä muutenkaan koskaan, ammatti, jossa täytyy paljastella näkyville omaa olemustaan, lausua ääneen ajatuksiaan ja jossa ei koskaan saa olla yksin. Lyseoiden opettajilta vaaditaan, jos mieli menestyä kunniallisesti sillä alalla, jonkinlaista apostoolista kutsumusta, jota Olivierilla ei laisinkaan ollut; ja yliopistoviroissa jälleen joutuu ainaiseen kosketukseen yleisön kanssa, kosketukseen, joka on kiusallista niin yksinäisyyttä rakastaville olennoille kuin Olivier. Pari kolme kertaa oli hänen täytynyt luennoida julkisesti: se oli tuntunut hänestä kovalta nöyryytykseltä. Ensinnäkin oli tällainen itsensänäytteleminen lavalla hänestä inhottavaa. Hän näki yleisönsä, hän tunsi sen aivan kuin tuntosarvilla, tiesi, että siinä oli enimmäkseen vain joutilaita ihmisiä, jotka hakivat luennoilta pelkästään jotain huvitusta ikävissään; eikä moinen virallinen huvittaminen yhtään miellyttänyt häntä. Mutta pahinta oli, että kateederista puhutut sanat vääristävät puhujan ajatuksen melkein pilalle; ellei ole hyvin varuillaan, voi siitä vähitellen saada pahaksi tavakseen jonkinlaisen tottumuksen teeskennellä eleitään ja lausuntaansa, teeskennellä koko esiintymisessään, esittää ajatuksiaan pintapuolisesti, — jopa saattaa siinä turmella sisäisenkin ajatteluvoimansa. Luennoiminen on tilaisuus, jossa puhujaa vaanii kaksi salakaria: ikävä komedia ja hienosteleva pedantismi. Moinen äänekäs monoloogi, sataisen tuntemattoman ja vaiti istuvan ihmisen edessä, tuollainen valmis puku, jonka pitäisi sopia kaikille, mutta ei sovi kenellekään, on aralle ja ylpeälle taiteilijasielulle sietämättömän valheellinen. Olivier, joka kaipasi yhä enemmän saada keskittyä eikä tahtonut puhua mitään, mikä ei olisi ollut hänen ajatustensa täydellinen ilmaus, jätti siis tuon opettajantoimen, johon hän oli niin suurella vaivalla päässyt; ja kun sisar ei ollut enää estämässä häntä luisumasta pitkin haaveitten kaltevaa pintaa, niin hän rupesi kirjoittelemaan. Hänellä oli se naiivi usko, että kun hänen töillään oli taiteellinen arvo, niin se arvo kai tunnustettaisiinkin, eikä hänen tarvitsisi pitää siitä puolesta minkäänmoista huolta. Pian huomasi hän erehtyneensä. Hänen oli mahdotonta saada mitään julkisuuteen. Hänellä oli niin kiihkeä vapauden rakkaus, että hän pelkäsi kaikkea, mikä saattoi sitä rajoittaa; ja siksi eli hän täydellisesti syrjässä niistä poliittisista joukkokunnista, jotka olivat jakaneet, toisilleen vihamielisinä, maan ja sen sanomalehdistön keskenään; hän eli kitukasvina näiden suurten tekijäin raossa. Samalla tavoin oli hän liittymättä mihinkään kirjallisiin nurkkaseuroihin, ja niinpä nämä kaikki hänet hylkäsivätkin. Hänellä ei siellä ollut, ei saattanut olla mitään ystäviä. Nuo häijyt, kuivat ja itsekkäät järkiolennot pitivät häntä mitättömänä — (lukuunottamatta muutamia sangen harvoja, joita todellinen elämänkutsumus innosti tai vakava tieteellinen harrastus kannusti). Surullinen ilmiö on mies, joka on antanut sydämensä surkastua aivojaan kehittääkseen, — nimittäin, jos hänen aivonsa ovat pienet. Ei hyvyyden rahtua, ja äly niinkuin tikari huotrassaan: ei tiedä, milloin se voi toiselta puhkaista kurkun. Täytyy seistä aina aseissa. Ystävyys on mahdollinen ainoastaan hyvien ihmisten kesken, sellaisten, jotka rakastavat kauneutta omia etujaan tavoittelematta, — niiden kesken, jotka elävät taiteen ulkopuolella. Taiteen henkäys ei enimmille ihmisille sovellu. Ainoastaan kaikkein suurimmat kestävät sen ilmaa menettämättä rakkauttaan, elämän lähdettä.
Olivierilla ei ollut muuta tukea kuin hänen oma itsensä. Ja se oli sangen epävarma tuki. Yritteliäisyys oli hänelle vaikea asia. Hän ei ollut luotu nöyryyttämään itseään saadakseen työnsä tunnustetuksi. Hän häpesi, kun näki, kuinka matalasti ja alhaisesti eräät nuoret kirjailijat liehivät jotakin tunnettua teatteritirehtööriä, miestä, joka käytti väärin heidän raukkamaisuuttaan ja kohteli heitä katalammin kuin olisi uskaltanut kohdella palvelijoitaan. Olivier ei olisi voinut alistua sellaiseen, vaikka hän olisi kuollut nälkään. Hän lähetti käsikirjoituksensa aina pelkästään postitse, tahi jätti ne teatterien tai aikakauslehtien toimistoihin: siellä ne saivat levätä kuukausia: kukaan ei lukenut niitä. Sattumalta hän sitten kuitenkin kerran tapasi erään entisen lukiotoverinsa, hyväntahtoisen vetelehtijän, joka oli koulussa ihaillut häntä ja ollut hänelle kiitollinen, kun Olivier oli ystävällisyydessään kirjoittanut hänelle aineita; sehän kävi häneltä luontaisen helposti. Tuo toveri ei tuntenut kirjallisuutta ollenkaan; mutta hän tunsi sen sijaan kirjailijoita, ja se oli paljoa tärkeämpi seikka; ja koska hän oli rikas ja hienoston piireissä liikkuva mies, — antoipa hän kirjailijain kaikessa hiljaisuudessa nylkeäkin itseään, keikaillakseen heidän tuttavuudellaan, — niin puhui hän nyt pari sanaa Olivierin puolesta erään suuren aikakauslehden sihteerille, lehden, jossa hänellä itsellään oli osakkeita: ja heti paikalla kaivettiin Olivierin käsikirjoitukset laatikoista esiin ja luettiin ne; ja kun oli jonkin verran luikerreltu — (sillä vaikkakin kirjoituksilla näytti olevan arvoa, niin ei tekijän nimellä vielä sitä ollut, vaan se oli aivan tuntematon), — päätettiin ne ottaa julkaistaviksi. Saadessaan tämän hyvän uutisen Olivier luuli vastoinkäymistensä loppuneen. Mutta nyt ne vasta alkoivatkin.
Parisissa on vielä helppo saada kirjoituksensa hyväksytyksi lehtiin; mutta toinen asia on saada ne tosiaan julkaistuiksikin. Täytyy odottaa, odottaa monia kuukausia, ehkä kaiken ikänsä, ellei asianomaisella ole kykyä ihmisiä liehitellä tai kiusata heitä kauhealla tungettelulla: ilmestymällä tuon tuostakin noiden pikku itsevaltiaiden kotoiseen vastaanottoon, muistuttamaan heille, et tulijakin on olemassa ja on päättänyt kiusata heitä vaikka koko ikänsä. Olivier ei ymmärtänyt muuta keinoa kuin pysyä kotonaan; ja hän näännytti itseään odottaessaan. Enintään hän lähetti kirjeitä, joihin ei vastattukaan. Siitä hän hermostui niin, ettei jaksanut enää tehdä työtä. Se oli aivan turhaa; mutta silti totta. Hän odotti jokaista postintuloa, istuen pöytänsä ääressä, kituen sietämättömässä tuskassa; hän ei poistunut kotoa muuta kuin mennäkseen alas talonmiehen koppiin, ja vilkaisi epätoivoissaan siellä olevaan kirjelaatikkoon, ja palasi ylös pettyneenä; hän käveli edestakaisin huoneessaan, näkemättä ympärillään mitään, ja ajatteli vain, kuinka hän menisi uudestaan yrittämään kirjelaatikolle; ja kun viimeisen postin aika oli mennyt, eikä hänen huoneensa hiljaisuuteen enää kuulunut muuta kuin naapurien kolisevat askeleet hänen päänsä päältä, niin tunsi hän, että hän suorastaan tukehtui ihmisten välinpitämättömyyteen. Kun olisi vastattu sanallakin! Eikö hän ansainnut edes sitä almua? Mutta ne, jotka eivät suoneet sitä iloa hänelle, eivät aavistaneet, mitä pahaa he hänelle tekivät. Kukin näkee maailman oman itsensä mukaisena. Ne, joiden sydän ja elämä on kuivunut, näkevät kaiken ympärillään yhtä kuivana; eivätkä he aavista, kuinka nuoret sielut saattavat odotuksesta, epätoivosta, kärsimyksestä vavista; ja jos he sen tietävätkin, niin he arvostelevat heitä kylmällä mielellä, sammuneen ja kylläisen olennon väsyneellä ja töykeällä ironialla.
Viimein ilmestyi eräs hänen kirjoituksensa. Olivier oli odottanut sitä niin kauan, ettei se tapaus tuottanut hänelle enää mitään iloa: se työ oli hänelle jo aivan kuin kuollut. Kuitenkin toivoi hän vielä, että se olisi ollut elävää muille, sillä olihan siinä sellaisia runouden ja älyn vilahduksia, jotka eivät saattaneet jäädä huomaamatta. Siitä ei kuitenkaan hiiskahdettu mitään. — Olivier teki vielä pari yritystä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään nurkkakuntaan, tuli hänen kohtalokseen aina sama vaikeneminen tai vihamielisyys. Hän ei jaksanut käsittää tällaista. Hän oli yksinkertaisesti luullut, että jokaisen luonnollisen tunne vaatisi suopeutta kaikkia kirjallisia uutuuksia kohtaan, vaikkeivät ne olisikaan aivan mallikelpoisia. Vaatihan teos näet aina edes paljon työtä! ja täytyyhän olla kiitollinen ihmiselle, joka on tahtonut antaa toiselle hiukankin kauneutta, voimaa, rahdun iloa. Nyt sai hän osakseen pelkän välinpitämättömyyden tai ylenkatseen. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei hän yksinään tuntenut sitä, mistä hän puhui töissään, vaan että muutkin kunnon ihmiset ajattelivat samaan tapaan. Mutta sitä hän ei tiennyt, etteivät nuo kunnon ihmiset lukeneet hänen töitään, ja ettei heillä ollut mitään mielipiteitä kirjallisuuteen eikä kerrassaan mihinkään muuhunkaan nähden. Jos samoinajattelevissa olikin pari kolme, joiden käsiin hänen kirjoitelmansa sattuivat joutumaan ja joita ne miellyttivät, niin eivät he mitenkään osoittaneet hänelle hyväksymistään; he pysyivät jäykästi ja nolosti vaiti. Samoin kuin he eivät ottaneet osaa yleiseen äänestykseen, eivät he ilmaisseet mielipiteitään taiteestakaan; he eivät lukeneet sellaisia kirjoja, jotka olivat heistä vastenmielisiä, eivät käyneet sellaisissa teattereissa, joista eivät pitäneet; mutta vihollistensa he antoivat äänestää, muiden valita valtaan heidän vihollisiaan, ja vastustajiensa sallivat he tehdä pauhaavaa reklaamia ja hankkia menestystä sellaisille teoksille ja aatteille, jotka edustivat ainoastaan Ranskan kelvotonta vähemmistöä.
Kun Olivier ei saanut tukea hengenheimolaisistaan, koska he eivät näet lukeneet häntä, niin hän joutui vihollislauman kynsiin: kirjailijain, joista enimmät olivat hänen aatteilleen vihamielisiä, ja arvostelijain, jotka noudattivat noiden kynämiesten usutuksia.
Nämä ensimäiset julkisuuden sipaisut haavoittivat häntä jo pahoin. Hän oli yhtä arka arvostelulle kuin muinoin Bruckner [Anton Bruckner: tunnettu saksalainen säveltäjä. Suomentajan huomautus], joka ei uskaltanut antaa enää soittaa kappaleitaan, niin paljon hän oli saanut kärsiä ilkeyttä sanomalehtien puolelta. Olivierilla ei ollut enää edes tukea entisistä ammattitovereistakaan, yliopistomiehistä, jotka olisivat voineet häntä ymmärtää, sillä heillähän oli ammattinsa vuoksi vielä jäljellä jonkin verran ranskalaisten traditsioonien tajuntaa. Mutta nuo muuten kylläkin erinomaiset ihmiset eivät antaneet Olivierille anteeksi sitä, että hän oli irtautunut heidän alaltaan, sillä he olivat paitsi järjestykselliseen elämäntapaan mukautuvia ja työnsä orjuuttamia usein katkeroituneita epäkiitollisesta ammatistaan. Kelpo virkamiehinä oli useilla heistä taipumus luulla, ettei tavallista parempia hengenlahjoja saattaisi löytyäkään muissa kuin sellaisissa henkilöissä, jotka alistuivat virkailijaelämän järjestykseen.
Tällaisissa olosuhteissa ei jäänyt muuta kuin kolme keinoa: murtaa väkivalloin vastustus; taipua häpeällisiin sovitteluihin; tai alistua kirjoittamaan ainoastaan itselleen, ei yleisölle. Olivier ei pystynyt turvautumaan enempää ensinmainittuun kuin toiseenkaan: hän heittäysi viimeisen varaan. Hän antoi tunteja, niin tuskallista kuin se hänestä olikin, elättääkseen henkeään, ja kirjoitteli teoksia, jotka tulivat yhä kalpeammiksi, haaveellisemmiksi ja epätodemmiksi, kun niillä ei ollut tilaisuutta versoa vapaassa ilmassa.
Christophe ryntäsi kuin raju tuulenpuuska tähän alakuloiseen elämään. Hän joutui suunniltaan ihmisten halpamaisuuden ja Olivierin kärsivällisyyden vuoksi:
— Mutta eikö sinulla ole yhtään verta suonissasi? kysyi hän. Kuinka sinä voit sietää tällaista elämää? Sinä, joka tiedät olevasi parempi kuin nuo raavaat, annat niiden rusentaa itsesi, aivan vastustamatta!
— Minkäpä sille voi? vastasi Olivier. En osaa puolustaa itseäni, minua inhottaa otella ihmisten kanssa, joita halveksin; minä tiedän, että heillä on valta käyttää minua murskatakseen kaikkia aseita; enkä minä sitä voi tehdä. Paitsi sitä, että minua inhottaisi turvautua heidän halpamaisiin temppuihinsa, pelkäisin tekeväni heille pahaa. Pienenä annoin eräiden toverieni piestä itseäni, miten he tahtoivat. He luulivat minua raukaksi: luulivat minun pelkäävän heidän nyrkkejään. Minua peloitti paljon enemmän lyödä muita kuin saada itse lyöntejä. Muistan, että joku sanoi minulle, kun eräs kiusanhengistäni minua rääkkäsi: "Kuule, poika, potkaise häntä vatsaan niin että muistaa!" Sellainen pöyristi minua. Mieluummin annoin piestä itseäni.