Christophe puristi hiljaa Olivierin kättä.
— Kunnon Christophe, virkkoi Olivier, sinun Saksasi on tuottanut meille paljon kärsimyksiä.
Ja Christophe pyysi melkein anteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut syypää.
— Älä ole siitä milläsikään, sanoi Olivier hymyillen. Se hyvä, jonka se teki tahtomattaan meille, on sitä pahaa suurempi. Te olette sytyttäneet meidän idealismimme uudestaan liekkiin, sytyttäneet meissä jälleen tieteen innon ja uskon tulen, te olette peittäneet kouluilla Ranskan maan, te olette kannustaneet jonkin Pasteurin luomisvoimaa, miehen, jonka keksinnöt yksinään riittävät vastaamaan teidän ottamanne viiden miljardin sotakorvauksen; te olette uudestisynnyttäneet meidän runoutemme, maalaustaiteemme, musiikkimme. Teille olemme kiitollisuuden velkaa siitä, että rotumme itsetunto on herännyt. Saimme hyvän vaivojen palkinnon, kun opimme pitämään vakaumustamme onnea parempana: sillä siten saavutimme keskellä maailman yleistä apatiaa niin suuren moraalisen voiman, että lopulta kaikki epäilykset katoavat, yksinpä lopullisen voitonkin epäilys. Näetkös, kunnon Christophe, niin vähäisiä kuin olemmekin, niin heikoilta kuin näytämmekin, — vesipisaralta saksalaisen voiman valtameressä, — luulemme, että juuri se pisara värittää koko valtameren. Makedonialainen falangi puhkaisee Europan laumojen vankat rintamat.
Christophe katseli vaatimatonta Olivieria, jonka silmät säkenöivät nyt uskoa:
— Te pienet ja heikot ranskalaiset olette vahvemmat kuin me.
— Oi siunattu tappio, toisti Olivier. Kiitetty olkoon onnettomuutemme!
Me emme sen nimeä kiellä! Me olemme sen lapsia.
II
Kansallinen tappio luo maalle uuden johtojoukon; se valitsee kansasta parhaat; se eroittaa siitä kaiken, mikä on puhdasta ja voimakasta; ja se tekee sen yhä puhtaammaksi ja voimakkaammaksi. Mutta se jouduttaa myöskin toisten häviötä tai murtaa heidän voimansa. Siten eroittaa se kansan enemmistön, joka nukkuu tai torkkuu, valiojoukoista, jotka jatkavat kulkuaan. Nuo valitut tietävät, mikä juopa on syntynyt, ja kärsivät siitä; uljaimpienkin sieluissa piilee salainen alakuloisuus, oman voiman vähyyden ja yksinäisyyden tunto. Ja pahin on se seikka, että ne, jotka ovat irroitetut kansansa ruumiista, ovat eroitetut toisistaankin. Jokainen taistelee aivan yksinään. Voimakkaat muistavat ainoastaan itsensä pelastamista. Oi, ihminen, auta itseäsi!… He eivät aavista seuraavan miehekkään periaatteen käskyä: Oi, ihmiset, auttakaa toisianne! Kaikkialla luottamuksen, keskinäisen suopeuden ja yhteisen toiminnan puute, avujen, jotka vievät jonkin rodun voittoon, täyteläisyyden tuntoon, nostavat huippukohtaan.
Christophe ja Olivier tunsivat tämän totuudet omasta kokemuksesta. Suuressa Parisissa, vaikka se oli täynnä ihmisiä, jotka heitä ymmärsivät, ja tässä talossa, jossa asui paljon heille tuntemattomia ystäviä, olivat he yksinäisempiä kuin jossakin Afrikan erämaassa.