— Kun on ensin kalunnut teidät pilalle.

— Ei ole oikeutta joutua epätoivoon tällaisesta rodusta. Siinä piilee niin suuri kunto, niin suuri valon ja idealismin voima, että se tarttuu niihinkin, jotka sitä rotua nylkevät ja hävittävät. Yksinpä ahnaisiin ja pelkästään omaa etuaan ajatteleviin politikoitsijoihinkin pystyy sen lumous. Rodun Päämäärä tempaa mukaansa keskolaisimmatkin, kun he joutuvat valtaan; se nostaa heidät heidän itsensä yläpuolelle; se pakottaa heidät kantamaan valon soihtua yksi toisensa jälkeen; aina vuorostaan ryhtyvät he pyhään taisteluun pimeyttä vastaan. Heidän kansansa henki vie heitä mukaansa; he täyttävät mielisuosiolla tai väkisin aina sen Jumalan lain, jonka he kieltävät: Gesta Dei per Francos… ["Jumalan työt Ranskan kautta." Suomentajan selitys.] Rakas, oma maani, koskaan en epäile tulevaisuuttasi! Ja vaikkapa koettelemuksistasi seuraisi kuolema, sitä suurempi syy olisi minulla säilyttää loppuun asti ylpeä tietoisuuteni tehtävästämme maailmassa. Minä en tahdo, että Ranskani sulkeutuu arasti sairashuoneeseen ja pelkää vetoa ulkomaailmasta. Minä en ihaile sairaana kitumista. Kun on ollut niin suuri kuin me, on parempi kuolla kuin tulla pieneksi. Rynnätköön siis vain muun maailman henki meidän henkeämme vastaan! Minä en sitä pelkää. Tulva laskeutuu itsestään, kun se on ensin mudallaan höystänyt meidän maatamme.

— Ystävä parka, sanoi Christophe, sellainen tulevaisuus ei ole ihana. Ja missä sinä olet silloin, kun Ranskasi nousee siitä Niilin tulvasta esiin? Eikö olisi parempi taistella aikanaan? Eihän siinä ole muuta vaaraa kuin enintään tappio, johon olet jo nyt koko elämässäsi alistunut.

— Siinä olisi tappiota paljon suurempi vaara, vastasi Olivier. Vaara menettää sielullinen tyyneytensä; ja se on minusta paljon tärkeämpi kuin voittaminen. Minä en tahdo vihata. Tahdon antaa vihollisillenikin oikeutta. Tahdon säilyttää silmieni selkeyden keskellä intohimoja, ymmärtää kaiken ja rakastaa kaikkea.

Mutta Christophe, josta tällainen elämästä irtautunut elämänrakkaus näytti melkein samalta kuin kuolemaan alistuminen, tunsi, niinkuin Empedokles muinoin, sielussaan pauhaavan hymnin Vihalle, ja Vihan veljelle, Rakkaudelle, hedelmälliselle Rakkaudelle, joka kylvää ja viljelee maan. Hän ei voinut sopeutua ystävänsä rauhalliseen fatalismiin; ja kun hän ei, niinkuin Olivier, uskonut sellaisen kansan kestävyyteen, joka ei puolusta itseään, olisi hän tahtonut hälyyttää kaikki Ranskan kansan terveet voimat taisteluun, nostaa valtavaan sotaan sen kaikki kunnialliset ihmiset.

Kuten rakkaudentuokio kertoo rakkaudesta enemmän kuin kuukaudet, joina sitä on katseltu syrjästä, niin oppi nyt Christophekin viikossa tuntemaan enemmän Ranskanmaata kuin samoillen kokonaisen vuoden Parisissa tarkastelemassa sen elämää tiedemiesten, kirjailijain, taiteilijain tai poliitikkojen salongeissa, — yhdessä viikossa, jonka kuluessa hän ei melkein ollenkaan käynyt kaupungilla, vaan eli aivan yksinomaan Olivierin seurassa. Maan yleisen anarkian keskeltä, jossa hän tunsi pohjan jalkojensa alla pettävän, oli hänen ystävänsä Olivier noussut hänelle kuin mikäkin "Ile de France", — "Ranskan saari": järjen ja selkeyden saari keskeltä merta. Olivierin sisäinen rauha hämmästytti Christophea sitäkin enemmän, kun ystävällä ei ollut mitään ulkonaista aatteellista tukea, — kun hänen elämänsä oli varsin raskas, — (hän oli köyhä, yksinäinen, ja hänen isänmaansa dekadenssitilassa), — ja kun vielä hänen ruumiinsakin oli heikko ja sairaaloinen, hänen hermonsa ylen ärtyneet. Moinen kuulaus ei näyttänyt olevan minkään tahdonponnistuksen hedelmä, — (Olivierin tahto oli heikko); — se nousi syvältä hänen olemuksensa ja rotunsa pohjasta. Christophe huomasi, että monissa muissakin Olivierin tuttavissa heiastelihe sama kaukainen a?f?????? — "liikkumattoman meren hiljainen rauha"; — ja hän, joka tunsi sielunsa myrskyisen ja samean syvyyden eikä jaksanut koko tahtonsa voimallakaan säilyttää väkevää luonnettaan tasapainossa, ihaili enemmän kuin kukaan tällaista verhottua sopusointua.

Salaisen Ranskan näkeminen mullisti kokonaan hänen käsityksensä ranskalaisten luonteesta. Iloisen, seuraarakastavan, huolettoman ja säkenöivän kansan asemasta näki hän nyt sulkeutuneita, toisistaan eristyneitä, itsepäisiä ihmisiä, jotka olivat verhoutuneet näennäiseen optimismiin, aivan kuin valoisaan pilveen, mutta joissa pohjalla asui syvä ja selkeä pessimismi, ja jotka elivät piintyneiden aatteitten ja älyllisten intohimojen vallassa; hän näki nyt niin jyrkkäluonteisia olentoja, että niitä olisi ollut helpompi hävittää kuin miksikään muuttaa. Tämä koski tietysti ainoastaan Ranskan parhaita; mutta Christophe ihmetteli kuitenkin, mistä se valiojoukko oli saanut sellaisen stoalaisuuden ja uskon. Olivier vastasi hänelle:

— Tappiostamme. Te juuri, hyvä Christophe, olette sen luoneet. Ah, se ei syntynyt tuskattomasti. Te ette aavista, miten synkässä ilmakehässä me olemme kasvaneet: me, nöyryytetyn ja ruhjotun Ranskan lapset, joka on nähnyt kuolemansa kasvoista kasvoihin ja tuntee päänsä päällä riippuvan ylivoiman surmaavan miekan. Me tunsimme elämämme, ranskalaisen henkemme ja sivistyksemme, kymmenen vuosisataa kestäneen suuruutemme, joutuneen häikäilemättömän voittajan mielivallasta riippuviksi, voittajan, joka ei niitä ymmärtänyt ja pohjaltaan niitä vihasi ja saattoi millä hetkellä tahansa murskata ne perin pohjin. Ja sellaisilla toiveilla täytyi meidän elää! Ajattelepas kaikkia pikku ranskalaisiamme, jotka syntyivät surevissa kodeissa, kansallisen tappion, synkässä varjossa, jotka saivat vereensä äidin maidossa toivottomuuden; kaikkia noita, jotka kasvoivat veriseen kostoon, ratkaisevaan ja ehkä hyödyttömään taisteluun: jo paitaressuina oli heidän kohtalonsa huomata, ettei maailmassa ole oikeutta, ei ole oikeutta: voima murskaa oikeuden! Tällaiset huomiot joko turmelevat lapsen sielun tai tekevät siitä ainaiseksi suuren. Monet heittäytyivät kohtalonsa valtaan ja ajattelivat: "Kun kerran on niin, mitä toimittaa taistella, mitä toimittaa tehdä työtä? Millään ei ole mitään arvoa. Ei pidä sitä ajatella. Nauttikaamme." — Mutta ne, jotka jaksoivat voittaa tämän ajatuksen, kestivät samalla tulikokeensa; mikään pettymys ei voi enää järkyttää heidän uskoaan: sillä jo alkaessaan he tiesivät, ettei heidän uransa ole missään määrin sellainen, jonka päämaali on onni, ja että heillä ei kuitenkaan ole valitsemisen valtaa, vaan että heidän täytyy sitä kulkea, muuten he kuolevat heti paikalla. Ensi yrityksellä ei tällaiseen vakaumukseen päästä. Sitä ei voi odottaakaan viisitoista-vuotiailta pojilta. Saa alussa kärsiä monet tuskat, vuodattaa monet kyyneleet. Mutta se on vain hyväksi! Sen täytyy olla niin…

"O Foi, vierge d'acier…
Laboure de ta lance le coeur foulé des races!…"

("Oi Usko, rautainen taistotar, lyö keihäs rintaani, vieraiden runtelemaan…")