— Sinulle se sopii, sanoi Olivier; sinä olet voimakas; sinut ovat sekä vikasi, — (suo anteeksi!) — että hyvät puolesi luoneet voittamaan. Sinulla on se onni, ettet ole vielä liian ylimyksellistä kansaa. Yleinen toiminta ei kyllästytä sinua. Sinusta tulisi tarvittaessa vaikka poliittinenkin henkilö. — Ja sitäpaitsi on sinulla se verraton onni, että kirjoitat musiikkia. Sinua ei ymmärretä; saat siis, mitä tahdot. Jos ihmiset tietäisivät, miten musiikissasi heitä halveksit, ja tuntisivat vakaumuksesi, joita he eivät hyväksy, ja ainaisen hymnisi juuri sen kunniaksi, jota he koettavat tappaa, eivät he antaisi sinulle anteeksi, vaan he tukehduttaisivat sinut, kiusaisivat sinua niin, että menettäisit heitä vastaan taistellessasi parhaat voimasi; ja kun viimein saisit ajatuksesi voitolle, ei sinulla enää olisikaan voimaa toteuttaa juuri työtäsi; siihen olisi elämäsi jo mennyt. Suuret miehet saavat voiton ainoastaan väärinkäsityksestä. Heitä ihaillaan juuri sellaisen vuoksi, jota he eivät laisinkaan ole.
— Pyh! äännähti Christophe; te ette tiedä, miten pelkureita nuo teidän kurissapitäjänne ovat. Minä luulin ensin, että sinä olit yksin, ja annoin sen vuoksi sinulle toimettomuutesi anteeksi. Mutta todellisuudessa te olette kokonainen armeija samoinajattelevia. Te olette sataa kertaa voimakkaampia kuin nujertajanne, ja tuhat kertaa pystyvämpiä, ja kuitenkin te annatte heidän pöyhkeillä. Minä en teitä jaksa ymmärtää. Olette maailman ihanimman maan lapsia, teillä on kirkkaampi järki, inhimillisempi äly kuin muilla; mutta niillä lahjoilla te ette tee mitään, vaan sallitte kourallisen lurjuksia itseänne hallita, solvata, tallata jalkoihinsa. Olkaa itseänne, peijakas vie! Älkää odottako, että taivaasta teille apu tipahtaa, tai joku Napoleon ilmestyy! Nouskaa, liittykää yhteen. Toimeen kaikki! Lakaiskaa kotinne puhtaaksi.
Mutta Olivier kohautti iroonisen väsyneesti olkapäitään ja vastasi:
— Tappelemaanko heidän kanssaan? Ei, se ei ole meidän tehtävämme, meillä on parempaakin hommaa. Väkivalta inhottaa minua. Minä tiedän näet hyvin, miten silloin kävisi. Kaikki katkeroituneet epäonnistuneet oliot, rojalistiset hölmöt, raakuuden ja vihan iljettävät apostolit sekautuisivat työhöni ja häpäisisivät sen. Tahtoisitko, että minä ottaisin käytäntöön vihan vanhan tunnuksen: Fuori Barbari! tai: Ranska ranskalaisille!
— Ja miksikä et? kysyi Christophe.
— Ei, sillä nämä eivät ole todella ranskalaisia sanoja. Turhaan koetetaan niitä toitottaa meillä, isänmaallisuudella kaunisteltuina. Kelpaavat barbaarien isänmaille! Meidän maamme ei ole luotu vihaa varten. Meidän hengellemme ei ole ominaista vahvistua toisia kansoja kieltämällä tai hävittämällä, vaan sulattamalla heidät itseemme. Tulkoon vain tänne sekä hämärä Pohjola että kielevä Etelä…
— ja myrkyllinen Itä?
— niin, myöskin myrkyllinen Itä. Me nielemme sen niinkuin kaikki toisetkin; olemme nielleet jo paljon muita! Sen voitonvirsille ja eräiden kansalaisteni pelkuruudelle minä vain nauran! Se luulee voittaneensa meidät, se rehentelee meillä bulevardeilla, sanomalehdissä, aikakauskirjoissa, teattereissa, valtiollisella näyttämöllä. Voi hullua! Hän on näet voitettu. Hän lähtee meistä itsestään, kun on meidät ruokkinut. Gallialla on hyvä vatsa; parissakymmenessä vuosisadassa on se sulattanut monta eri sivistysmuotoa. Me olemme jo karaistut myrkkyä kestämään… Teidän, saksalaisten, sopii peljätä! Jos mielenne on elää, täytyy teidän olla puhtaita. Mutta meidän, ranskalaisten, voima ei ole kansallinen puhtaus, vaan universaalisuus. Teillä on kyllä keisari, ja Suur-Britannia kutsuu itseään myöskin imperiumiksi; mutta todellisuudessa keisarillista ja kansoja hallitsevaa on meidän latinalainen henkemme. Me olemme Maailman kaupungin kansalaisia. Urbis. Orbis.
— Tuo käy hyvin laatuun niin kauan kuin kansa on terve ja miehuutensa kukoistuksessa, virkkoi Christophe. Mutta tulee päivä, jolloin sen elinvoima loppuu, ja silloin uhkaa sitä se vaara, että tämä vieraiden tulva hukuttaa sen. Meidän kesken puhuen: eikö se päivä sinusta jo näytä tulleenkin?
— Niin on sanottu monet kerrat, satojen vuosien kuluessa. Ja aina on meidän historiamme todistanut sen pelon turhaksi. Me olemme kestäneet paljon kovia koettelemuksia, aina Orleansin neitsyen ajoista asti, jolloin susiparvet kiertelivät autiossa Parisissa. Koko nykyaikainen epämoraalin kuohunta, nautintoon heittäytyminen, velttous ja anarkia eivät minua kauhista. Odotetaan vain! Joka aikoo kestää, sen täytyy jaksaa. Minä tiedän, että kerran tulee moraalinen reaktsiooni, — joka ei muuten ole tätä nykyistä suuntaamme parempi, vaan johtaa aivan samanlaisiin typeryyksiin kuin sekin: sillä ne, joille nykyinen yleinen turmeltuminen on elinkeinona, ovat luultavasti sen reaktsioonin suuriäänisimpiä hälyyttäjiä!… Mutta mitä se meihin kuuluut Kaikki tällaiset liikkeet eivät todellista Ranskan kansaa sipaisekaan. Jos hedelmä mätänee, ei se silti mädätä puuta. Hedelmä ainoastaan putoaa puusta. Sitäpaitsi eivät mokomat ihmiset oikeastaan kuulukaan kansakuntaan! Mitä meihin koskee, elävätkö he tai kuolevat? Minäkö ryhtyisin heidän tähtensä touhuun ja perustamaan heitä vastaan liittoja ja nostamaan vallankumouksia? Nykyinen paha ei ole mikään ilmaus meidän oloistamme yleensä. Se on ylellisyyden spitaalia, älyllisen ja aineellisen rikkauden loiskasvi. Se karisee kyllä aikanaan pois.