— Täytyykö hänelle siis valehdella?

Christophe vastasi Olivierille seuraavilla Goethen sanoilla:

— "Me emme saa julistaa muuta kuin niitä korkeita totuuksia, joista saattaa olla maailmalle onnea. Muut meidän täytyy pitää itsellämme; ikäänkuin piilossa olevan auringon lauhkeat säteet ne levittävät valoa kaikkiin meidän toimiimme."

Mutta tätä eivät ranskalaiset laisinkaan aprikoineet. He eivät punninneet, lennättikö jousi, jonka he jännittivät, "aatteen vai kuoleman", tai molemmat yhtäaikaa. He olivat liiaksi älyllisiä. Heillä ei ollut tarpeeksi rakkautta. Kun ranskalaisella on aatteita, tahtoo hän tyrkyttää niitä toisille. Kun hänellä ei niitä ole, tyrkyttää hän olemattomiaankin. Ja kun hän huomaa, ettei se onnistu, niin lakkaa hänen mielenkiintonsa ihmisiä ja kaikkea toimintaakin kohtaan. Etupäässä sen vuoksi maan valiojoukko välitti niin vähän politiikasta, muulloin paitsi nuristakseen ja valittaakseen. Jokainen sulkeutui omaan uskoonsa tai omaan uskonpuutteeseensa. Oli tehty monta yritystä tällaisen individualismin hävittämiseksi, koetettu muodostaa noiden ihmisten kesken jonkinlaisia ryhmiä; mutta enimmät niistä ryhmistä olivat torkahtaneet kohta pelkiksi lörpötteleviksi kirjallisiksi seuroiksi tai naurettaviksi nurkkakunniksi. Maan parhaat tuhosivat kaikin voimin toisiaan. Ranskassa oli joukko erinomaisia miehiä, joilla oli sekä voimaa että uskoa yllin kyllin ja jotka olivat kuin luodut yhdistämään ja ohjaamaan toisten ja heikompien tahtoja. Mutta kullakin heistä oli oma lammaslaumansa, eikä hän suostunut päästämään sitä toisten katraisiin. Niin oli syntynyt kokonainen joukko pieniä aikakauslehtiä, seuroja, liittoja, joilla oli kyllä kaikki miehekkäät hyveet, mutta ei yhtä: kieltäytymistä; sillä yksikään ei tahtonut jäädä toisen varjoon; ja kun ne sillä lailla riitelivät keskenään muruista, siitä vähästä yleisöstä, mikä tuli niiden kunkin osalle jo yhteisestäkin, pienestä ja sangen varattomasta piiristä oikeita ihmisiä, niin elää kituuttivat ne jonkin aikaa nälissään ja vähäverisinä; ja sitten ne menivät nurin, siitä enää nousematta: kaatuivat eivät vihollisen, vaan — (ja se oli surkeampaa) — omista iskuistaan. — Kirjallisen ammatin eri haarat, — kirjailijat, dramaturgit, runoilijat, prosatöörit, professorit, opetusmiehet, sanomalehtimiehet, — muodostivat kaikki pieniä eri luokkia, jotka jälleen vuorostaan jakautuivat yhä pienempiin lahkoihin, ja nämä lahkotkin olivat toisilta suljetut. Ei minkäänlaista keskinäistä lähentymistä. Ranskassa ei ollut mistään asiasta yksimielisyyttä, paitsi eräinä sangen harvinaisina hetkinä, jolloin yksimielisyys jälleen sai suorastaan tarttuvan ruton luonteen ja jolloin se tavallisesti erehtyi: sillä sehän oli sairaaloista. Hurja individualismi vallitsi maan kaikilla toiminnan aloilla: niin tieteellisissä harrastuksissa kuin liike-elämässäkin; viimemainitussa esti se muodostumasta minkäänlaisia yhteistä suojeluspyhimystä palvelemaan tarkoitettuja liittoja. Eikä se individualismi ollut suinkaan runsautta uhkuvaa eikä ylitsetulvivaa, vaan itsepäisesti omaan kuoreensa vetäytynyttä. Elää yksinään, olematta mitään velkaa muille, sekautumatta muihin, peljäten, että tuntisi itsensä toisten joukossa vähäpätöiseksi, säilyä häiritsemättä pöyhkeän eristäytymisensä rauhassa: se oli melkein kaikkien niiden miesten salaisimpana ajatuksena, jotka perustivat "omia" aikakauslehtiä, "omia" teattereita, "omia" yhtymiä; niillä lehdillä, teattereilla ja yhtymillä ei ollut enimmäkseen mitään muuta olemassaolon syytä kuin perustajan halu päästä erilleen toisten seurasta, mahdottomuus liittyä toisten kanssa johonkin yhteiseen hommaan tai aatteeseen, ja epäilys toisia kohtaan; nimittäin ellei jokin puolueellinen vihamielisyys saanut heitä nousemaan toisia vastaan; ja kuitenkin olivat he kaikki miehiä, jotka olisivat helpoimmin voineet ymmärtää toisiaan.

Silloinkin, kun jotkut toisiaan kunnioittavat henget liittyvät yhteiseen tehtävään, kuten Olivier ja hänen toverinsa Esope-lehdessä, näyttivät he olevan toisiaan kohtaan aina varuillaan; heillä ei ollut yhtään sitä avomielistä suvaitsevaisuutta, joka on Saksassa niin yleistä, että se saattaa siellä muuttua haitalliseksikin. Tässä nuorten miesten ryhmässä oli varsinkin eräs, joka viehätti Christophea, sillä Christophe aavisti, että hänessä piili harvinainen voima. Hän oli muuan kirjailija; hänellä oli selvä loogillisuus ja taipumaton tahto; hän tutki intohimoisesti moraalisia totuuksia ja palveli tinkimättä niitä, valmiina uhraamaan niiden puolesta koko maailman ja oman itsensä; hän oli perustanut aikakauslehden ja puolusti siinä melkein yksinään näitä aatteitaan; hän oli sielussaan vannonut näyttävänsä Europalle ja Ranskalle itselleen, miten Ranska voisi olla puhdas, sankarillinen ja todella vapaa; hän uskoi vahvasti, että maailma kerran tunnustaisi hänen kirjoittaneen ranskalaisuuden pelkäämättömimmät sivut; — eikä hän siinä erehtynytkään. Christophe olisi tahtonut tutustua lähemmin häneen ja päästä hänen ystäväkseen. Mutta siihen hän ei saanut keinoa. Vaikka Olivier oli monesti asioissa tuon miehen kanssa, eivät he tavanneet toisiaan usein persoonallisesti eivätkä puhelleet keskenään muuta kuin virallisista asioistaan; he eivät jutelleet mistään läheisemmästä; enintään hiiskuivat he ainoastaan jotain ylimalkaista omista aatteistaan; tahi juttelivat he kumpikin yksinään — (sillä totta puhuaksemme eivät he oikeastaan ilmaisseetkaan toisilleen ajatuksiaan, vaan kumpikin piti aatteensa itsellään). Yksinään olivat he toistensa seurassa, nuo taistelutoverit, jotka tiesivät kyllä toistensa arvon.

Tämä varovaisuus aiheutui monenmoisista seikoista, joita heidän itsensäkin oli vaikea eroittaa. Ensimäisenä syynä siihen oli ylen suuri kriitillisyys, joka näkee ihmisten ajatusten erilaisuuden liioiteltuna, ja toisena ylenmääräinen intellektualismi, joka antaa sille eroavaisuudelle liian paljon merkitystä; sellaisen koruttoman ja voimakkaan sympatian puute, jonka täytyy saada, jos sen on mieli elää, rakastaa, tuhlata ylenpalttista rakkauttaan. Ja ehkäpä johtui se myöskin heidän elämäntehtävänsä vaikeudesta, ehkäpä sen aiheuttivat tukalat taloudelliset olot ja aatteen kiivas polte, joka ei jätä illoin, päivätyön jälkeen, niin paljon voimia, että ihminen voisi nauttia enää ystävien seurasta. Ja lopuksi siihen oli syynä se kauhea tunne, jota ranskalainen pelkää myöntää, mutta joka usein hänen olemuksensa pohjassa jäytää: ettei olla samaa rotua, että ollaan eri heimoja, jotka ovat milloin mikin aikojen kuluessa asettuneet Ranskan rajojen sisälle ja joilla, vaikka ne ovatkin nyt samaa kansaa, on sangen vähän yhteisiä ajatuksia ja joiden ei tarvitse liioin haaveillakaan keskinäistä henkistä ymmärtämystä, sillä sen puute on heille vain yhteiseksi hyväksi. Ja eräänä syynä vielä tuo juovuttava ja vaarallinen vapaudenkiihko, josta ei voi luopua minkään asian hyväksi, jos on saanut sitä maistaa. Tällainen vapaaehtoinen yksinäisyys on sitäkin kalliimpi, kun se on täytynyt hankkia pitkillä ja katkerilla kokemuksilla. Parhaat ovat turvautuneet siihen, päästäkseen irti keskolaisen orjuudesta. Se on luonnollista reaktsioonia uskonnollisten ja poliittisten ryhmäkuntain hirmuvaltaa vastaan; noita hirvittäviä ranskalaisia yksilön-murskaajia vastaan: sukuperää, yleistä mielipidettä, valtiota, sala-seuroja, puolueita, nurkkakuntia, erilaisia koulukuntia. Kuvitelkaamme, että vangin olisi karkuun päästäkseen kiivettävä yli kahdenkymmenen linnanmuurin. Hän on sangen väkevä mies, jos pääsee kaulaansa katkaisematta tai ainakin kertaakaan toivoaan menettämättä livistämään. Ankara lujan tahdon koulu! Mutta ne, jotka ovat kokeen kestäneet, säilyttävät siitä koko ikänsä kovan leiman, riippumattomuuden kiihkon, mahdottomuuden sopeutua koskaan toisiin yksilöihin.

Tämän ylpeydestä johtuneen yksinäisyyden ohella oli olemassa vielä toisenlainenkin, nimittäin kieltäytymisestä johtuva. Kuinka paljon Ranskassa olikaan kunnon ihmisiä, joiden suuren hyvyyden ja rakkauden korkeimpana päämääränä oli vetäytyä pois elämästä! Tuhannet syyt, hyvät tai huonot, estivät heitä toimimasta. Toisissa oli syynä kuuliaisuus, nöyryys, tottumuksen voima. Toisissa jälleen inhimillinen kunnioitus ylempiä kohtaan, naurettavaksi joutumisen pelko, arkuus paljastaa itseään, astua yleisön arvosteltavaksi, sekautua asioihin, jotka eivät heitä muka koskeneet, ajatus, että heidän puolueetonta asianharrastustaan sanottaisiin oman edun vaikuttimista syntyneeksi. Tällaiset eivät tahtoneet ottaa osaa eivät valtiolliseen eivätkä yhteiskunnalliseen taisteluun; he käänsivät selkänsä filantrooppisille puuhille, sen tähden, että he näkivät niissä häärimässä paljon semmoisia ihmisiä, joilla ei ollut omaatuntoa eikä järkeä, ja pelkäsivät, että heitä pidettäisiin samanlaisina huijareina tai hölmöinä. Melkein kaikissa piili vastenmielisyys ja väsymys, touhuamisen ja kärsimisen, rumuuden, typeryyden, vaaralle alttiiksi heittäytymisen ja vastuunalaisuuden pelko; tuo kauhea: "Mitä se auttaa?", joka lamaa nykyaikana niin monien ranskalaisten hyvää tahtoa. He ovat liian älyllisiä — (älyä, jonka siipien alta puuttuu tunteen ilmaa); — he näkevät liian paljon syitä ja vastasyitä. Voiman puutetta. Elämän puutetta. Kun on elinvoimainen, ei kysy, miksikä elää; elää siksi, että tahtoo elää, — siksi, että on mainion hyvä elää!

Lopuksi johtui se, kaikkein parhaissa, jostakin tosin hyvien, mutta heikkolaatuisten luonteenominaisuuksien sekoittumasta: jonkinlaisesta filosofiasta, maltillisesta halujen hillitsemisestä, tuntehikkaasta perheen, maan ja moraalisten tottumusten kunnioituksesta, hienotunteisuudesta, tungettelun pelosta, arkuudesta häiritä toisia, jonkinlaisesta sydämen häveliäisyydestä, varovaisuudesta, joka valvoi aina. Nämä rakastettavat ja herttaiset luonteenpiirteet saattoivat joskus, harhassa tapauksessa, kyllä yhtyä kirkkauteen, sisäiseen iloon ja rohkeuteen; mutta siitä huolimatta olivat ne läheistä sukua verettömyydelle, ranskalaisten elinvoiman asteettaiselle vähenemiselle.

Tuo sievä puutarha Christophen ja Olivierin huoneiston edessä, neljän muurin keskellä oli tämän pikku Ranskan vertauskuva. Se oli oma, erikoinen kolkkansa ulkomaailmalta suljettua vihannuutta. Ainoastaan joskus pääsi suuri tuuli, syöksyen pyörteenä puistoon, sinne nuoren tytön luo, joka uneksi siellä kaukaisista, viheriäisistä kedoista ja avarasta maailmasta.

Nyt, kun Christophe alkoi aavistaa Ranskan kätkettyjä rikkauksia, närkästyi hän siitä, että se antoi kunnottomien yksilöiden nujertaa itseään. Se puolihämärä, johon tuo hiljainen valiojoukko vetäytyi, oli hänelle liian tukehduttavaa. Stoalaisuus sopii hyvin niille, joilla ei ole enää hampaita. Hän tarvitsi selvää, vapaata ilmaa, laajaa yleisöä, kunnian aurinkoa, tuhansien sielujen rakkautta; hänen tuli saada sulkea syliinsä ne, joita hän rakasti, lyödä murskaksi vihollisensa, taistella ja voittaa.