— Te olette liian vaatimattomia. Suurin vihollisenne on neurastenia, epäilys. Ihminen saattaa olla, hänen on oltava suvaitsevainen ja inhimillinen. Mutta ei ole lupa epäillä sellaista, minkä uskoo oikeaksi ja todeksi. Täytyy uskoa sitä, mitä ajattelee. Ja mitä uskoo, sitä on tuettava. Olkootpa voimamme miten vähäiset tahansa, ei meillä ole oikeutta olla luopioita. Pienimmälläkin tässä maailmassa on yhtä suuri velvollisuutensa kuin kaikilla suurilla. Ja hänellä on myöskin — (ja juuri sitä seikkaa te ette tiedä) — oma voimansa. Luuletteko kapinoimistanne niinkään vähäarvoiseksi! Vahva itsetietoisuus, joka tohtii ilmaista ajatuksensa, on huomioon otettava mahti. Te olette viime vuosina nähneet, että valtion ja yleisen mielipiteen on ollut pakko monesti kuunnella jonkun kunnon miehen arvosteluita, miehen, jolla ei ollut muuta asetta kuin hänen moraalinen ryhtinsä, kun hän näytti mielensä julkisesti, rohkeasti ja hellittämättä…
Ja jos kysytte, miksi nähdä sellaista vaivaa, mitä varten taistella, mitä varten?… niin kuulkaa: — Sitä varten, että Ranska kuolee, että Europa kuolee, — sitä varten, että meidän sivistyksemme, monien vuosisatain ponnistuksilla tehty ihana rakennus, inhimillisyytemme luomus, tuhoutuu, jos me emme taistele. Se ei ole turhaa pelkoa. Isänmaa on vaarassa, meidän europalainen Isänmaamme, — ja ennen kaikkea teidän, teidän oma pieni Isänmaanne, Ranska. Teidän apatianne tappaa sen. Teidän vaikenemisenne sen tappaa. Se kuolee aina, kun jonkun teidän tarmonne herpoaa, kun teidän ajatuksenne alistuvat, kun teidän hyvä tahtonne tyytyy hedelmättömyyteen; se kuolee aina, kun pisara teidän vertanne vuotaa ja tyrehtyy hyödyttömästi… Ylös taisteluun! Täytyy elää! Tahi jos on kuoltava, kuolkaa kunnialla!
Mutta vaikeinta ei vielä ollut saada heitä toimeen, vaan saada heidät toimimaan yhdessä. Siinä suhteessa he olivat aivan auttamattomia. He olivat karsaita toisilleen. Parhaat olivat kaikkein itsepäisimpiä. Christophe näki siitä selvän esimerkin samassa talossa, jossa hän asui. Felix Weil, insinööri Elsberger ja majuri Chabran elivät keskenään alinomaisella viholliskannalla, vaikka se vihamielisyys olikin mykkää ja ylen kohteliasta. Ja kuitenkin: niin vähän kuin Christophe heitä tunsikin, oli hänen helppo huomata, että kaikki nuo kolme tarkoittivat samaa, joskin heidän puolue- tai säätyetikettinsä olivat erilaiset.
Varsinkin Weilillä ja majurilla olisi ollut paljon edellytyksiä ymmärtää toisiaan. Weil, joka eli alinomaa kirjojensa ääressä ja ainoastaan aivoelämää, seurasi intohimoisella harrastuksella sotilasasioita; sellaisia aivan vastakkaisia harrastuksiahan näkee usein hengenmiesten piireissä. "Me olemme kaikki kaikentekijöitä", sanoi aikoinaan puoli-juutalainen Montaigne, väittäen seikkaa, joka pitää paikkansa vain eräihin älyllisiin rotuihin nähden, sellaisiin kuin se, johon Weil kuului, kaikkien ihmisten ominaisuudeksi. Tuo vanha älyniekka ihaili hartaasti Napoleonia. Hän keräsi itselleen kaikki kirjoitukset ja muistelmat, joihin oli koottu keisariajan sankaritarun valtava unelma. Niinkuin monia muita hänen aikansa ranskalaisia, häikäisivät häntäkin tuon kunnian auringon kaukaiset säteet, kajastaen nykyajan hämärään. Hän teki haaveissaan entisiä sotaretkiä, hän ratkaisi taisteluita, pohti ja punnitsi sotaliikkeitä; hän oli kamaristrateegikko, jollaisia kuhisee akademioissa ja yliopistoissa ja jotka selittelevät Austerlitzin voiton syitä ja korjailevat Waterloon virheitä. Hän itse pilkkaili ensimäisenä moista "napoleonimaisuutta"; se oli hänen itseivalleen huvittavaa; mutta kuitenkin huumasivat häntä nuo kauniit tarinat niinkuin leikkivää lasta; yksityiskohtia lukiessaan tulivat vedet hänelle silmiin: kun hän huomasi sen heikkoutensa, niin hän nauroi katketakseen ja sanoi olevansa vanha hupsu. Oikeastaan ei hän ollut napoleonilainen niin paljon patriotismista kuin romantiikan ja platoonisen aktiivisuuden ihailun vuoksi. Silti oli hän erinomainen patriootti, syvemmin Ranskaan kiintynyt kuin monet syntyperäiset ranskalaiset. Ranskan antisemiitit tekevät karhunpalveluksen maalleen, kun masentavat tylyillä epäilyksillään Ranskaan asettuneiden juutalaisten ranskalaista kansallistunnetta. Paitsi sitä, että kukin suku on luonnollisesti jo kiintynyt siihen maahan, missä se on elänyt pari sukupolvea, joten maan veri on muuttunut tulokkaan vereksi, on juutalaisilla toisiakin, aivan erikoisia syitä rakastaa sitä kansaa, joka edustaa Lännessä henkisen ja älyllisen vapauden kehittyneimpiä aatteita. Juutalaiset rakastavat Ranskaa, koska he itse ovat sadan vuoden kuluessa osaltaan vaikuttaneet sen kehitykseen, ja koska sen vapaus on osaltaan juuri heidän työtänsä. Kuinkapa saattaisivat he olla puolustamatta sitä maata kaikenlaista vanhoillista taantumusta vastaan. Kun kourallinen rikollisia politikoitsijoita tai lauma kunnollisia, mutta hölmöjä ihmisiä koettaa katkoa siteet, jotka yhdistävät näitä Ranskan ottolapsia heidän isänmaahansa, tekevät he hyvän palveluksen ainoastaan taantumukselle.
Majuri Chabran oli niitä ajattelemattomia, vanhanaikaisia ranskalaisia, joiden pää menee sekaisin, kun sanomalehdet uskottelevat alinomaa heille, että kaikki Ranskaan asettuneet muukalaiset ovat muka maan salaisia vihollisia; niitä ranskalaisia, jotka ovat luonteeltaan hyvinkin inhimillisiä ja vastaanottavaisia, mutta pakottavat itsensä epäilemään ja vihaamaan, kutistumaan itseensä ja tahtovat riistää omalta rodultaan juuri sen elämänvoiman, joka johtuu kahden erilaisen rodun yhtymisestä. Majuri piti siis velvollisuutenaan olla tuntematta ensimäisen kerroksen asukasta, vaikka hänen olisi ollut sangen mukava häneen tutustua. Weil jälleen olisi mielellään puhellut upseerin kanssa; mutta hän tiesi, kuinka kansalliskiihkoinen Chabran oli, ja sen vuoksi hän halveksi häntä, joskin leppoisella tavalla.
Christophella ei ollut laisinkaan niin paljon kuin majurilla syytä muistaa Weiliä. Mutta hän ei voinut sietää, että kenestäkään puhuttiin pahaa viattomasti. Sen vuoksi hän ryhtyikin puolustamaan Weiliä, kun tuon juutalaisen kimppuun hänen kuultensa karattiin.
Eräänä päivänä majuri sadatteli jälleen tapansa mukaan maansa oloja.
Silloin Christophe sanoi hänelle:
— Se on oma vikanne. Te vetäydytte kaikki syrjään. Kun Ranskassa käy huonosti, teidän mielestänne, niin te jätätte kirkuen paikkanne. Tuntuu kuin teistä olisi kunnianasia julistaa, että teidät on voitettu. Missään eivät ihmiset halua joutua tappiolle sellaisella kiireellä. Kuulkaahan, majuri, te, joka olette käynyt sotia, tällä tavoinko tapellaan?
— Tässä ei olekaan kysymys tappelusta, vastasi majuri; me emme tappele Ranskaa vastaan. Näissä taisteluissa täytyy puhua, väitellä, äänestää, olla tekemisissä inhottavan heittiölauman kanssa; siihen minä en ole luotu.
— Tepä olette saanut tarpeeksenne! Afrikassa oli kai toisenlaista!