He käänsivät mietteensä ja pakinansa arasti pois surullisista asioista: he etsivät itselleen lohdutusta kotielämästään.
Ja jos he olisivat vetäytyneet erilleen pelkästään poliittisesta elämästä! Mutta kaikki nuo kunnon ihmiset olivat jokapäiväisissä pikku tehtävissäänkin välinpitämättömiä. He suvaitsivat alentavaa seurustelua sellaisten surkeain raukkain kanssa, joita he halveksivat, mutta joita vastaan he eivät suinkaan ryhtyneet ottelemaan, pitäen sellaista jo ennakolta hyödyttömänä. Miksi monet erinomaiset taiteilijat, ja varsinkin musiikkimiehet, — heihin oli Christophella paras tilaisuus tutustua, — kärsivät vastalausetta panematta kaiken maailman sanomalehdistön kerskuvien raukkojen, Scaramouchien julkeuksia, jotka antoivat heille ukaaseja? Maassa löytyi suuri lauma aaseja, joiden typeryys in omni re scibili oli käynyt suorastaan sananlaskuksi, mutta joilla kuitenkin oli ehdoton auktoriteetti in omni re scibili. He eivät edes viitsineet kirjoittaa itse artikkeleitaan tai teoksiaan; heillä oli sihteereitä, kurjia, nälistyneitä vaivaisia, jotka olisivat myöneet vaikka sielunsa saadakseen ruokaa ja tyttöjä, jos heillä olisi sielua ollut. Tämä ei ollut kenellekään Parisissa salaisuus. Ja kuitenkin nuo itsevaltiaat saivat kohdella taiteilijoita yli olkain. Christophe ärjähteli raivosta lukiessaan eräitä heidän kronikoitaan.
— Heillä ei toden totta ole sielua, huudahti hän; voi, näitä raukkoja!
— Kenelle nyt vihata kysyi Olivier. Tiettävästi jollekin Markkinatorin lurjukselle.
— Ei, vaan oikeille ihmisille. Lurjukset elävät luontonsa mukaan: he valehtelevat, rosvoavat, varastavat, tappavat. Mutta noita toisia, — niitä, jotka antavat heidän sitä tehdä, samalla kuin muka heitä halveksivat, heitä halveksin kahta vertaa enemmän! Elleivät noiden heittiöiden sanomalehdistössä olevat virkaveikot, kunniallisetkin ja todella oppineet arvostelijat ja taiteilijat, joiden niskassa nämä narrit keikkuvat, antaisi heidän sitä tehdä, ja antaisi aivan vaieten, häveliäisyydestä, pelosta, että saattaisivat nolata itsensä yleisön silmissä, tai siksi, että tavoittelevat häpeällisesti omia etujaan tahi säästävät vihollista ikäänkuin jonkinlaisesta salaisesta sopimuksesta, saadakseen itse jäädä iskuilta turvaan, — elleivät juuri he sallisi kelvotonten komeilla heidän suojelusherroinaan, niin moinen julkea väkivalta luhistuisi pian aivan naurettavana. Sama heikkous kaikilla aloilla. Olen tavannut kymmeniä kunnon miehiä, jotka sanovat minulle siitä tai siitä yksilöstä: "Hän on aika lurjus." Mutta ei ollut ainoaakaan, joka ei olisi puristanut kohta sen jälkeen hänen kättänsä ja kutsunut häntä "hyväksi virkaveljeksi". — "Heitä on liian paljon", väittivät nuo toiset. — Kyllä, liian paljon pelkureita. Liian paljon hyviä, mutta arkoja miehiä.
— Hm, mutta mitä sinun mielestäsi olisi tehtävät
— Pitäkää heidät kurissa! Mitä te vielä odottelette? Ettäkö taivaasta apu teille tipahtaisit Katsopas tuonne ulos. Nyt on satanut kolme päivää lunta. Se täyttää katunne, tekee Parisistanne moskaisen kloakin. Mitäs te teette? Te kiljutte hallitustanne vastaan, joka antaa teidän hukkua likaan. Mutta ryhdyttekö mihinkään toimeen päästäksenne siitä? Jumala paratkoon! Te pistätte kätenne ristiin. Kenelläkään ei ole ryhtiä puhdistaa edes oman talonsa edustaa. Kukaan ei täytä velvollisuuttaan, ei valtio eivätkä yksilöt; jokainen luulee täyttäneensä tehtävänsä, kun on syyttänyt toisia. Te olette satoja vuosia kestäneen monarkistisen kasvatuksen aikana niin tottuneet olemaan tekemättä mitään omasta alotteestanne, että te ikäänkuin tähystelette suu auki taivaalle ja odotatte sieltä ihmettä. Ainoa ihme olisi se, että päättäisitte ryhtyä toimeen. Näetkös, pikku Olivier, teillä on älyä ja kuntoa liikenemäänkin asti; mutta teiltä puuttuu verta. Sinulta ensimäisenä. Järki ja sydän ei teillä ole sairas. Vaan itse elämä. Te kuolette ja häviätte.
— Minkä sille voi? Täytyy odottaa uuden elämän syntymistä.
— Täytyy tahtoa sen syntymistä. Täytyy tahtoa parantumista. Täytyy tahtoa. Ja sen vuoksi pitää teidän ennen kaikkea päästää asumukseenne raitista ilmaa. Jos ei halua lähteä kotinsa seinäin sisältä, niin ainakin on kodin oltava terveellinen. Te olette antanut Markkinatorin saastaisten höyryjen myrkyttää itsenne. Teidän taiteenne ja ajatuksenne ovat kahdelta kolmasosaltaan uskonpettureita. Ja te olette niin masentuneita, ettette jaksa siitä edes suuttua, tuskin hämmästyäkään. Jopa eräät noista kunnon ihmisistä — (ja se on naurettava näky) — ovat tulleet niin aroiksi, että uskottelevat lopulta itselleen olevansa väärässä, ja oikeassa olisivat muka nuo huijarit. Enkö näet ole tavannut, — yksinpä teidän Esope-lehtenne piireissäkin, sillä siellähän te uskottelette oikein ammatillisesti olevanne kuvittelematta mitään, — nuorukaisraukkoja, jotka vakuuttelevat rakastavansa sitä tai sitä taidetta taikka aatetta, jota he todellisuudessa eivät rakasta yhtään? He myrkyttävät itsensä mokomalla, pelkän lauhkeutensa tähden, ilottomasti; ja he läkähtyvät tällaisen valheen ikävyyteen.
Christophe pauhasi näiden epävarmojen ja toivottomien ihmisten joukossa kuin torkkuvia puita ravisteleva myrskytuuli. Hän ei koettanut tyrkyttää heille omia katsantokantojaan; hän käski heitä herättämään oman tarmonsa ja ajattelemaan itse. Hän sanoi: