André luetteli epäilyksensä: hänen oma elämänuransa ei ollut varma; hän ei ollut varakas; terveyskin oli huono. Hän aprikoi, olisiko hänellä oikeus mennä sellaisissa olosuhteissa naimisiin. Vastuunalaisuus oli suuri. Eikä hän saattanut tehdä rakastamaansa olentoa onnettomaksi, ja itseäänkin — puhumattakaan tulevista lapsista?… Parempi oli odottaa, — tai jättää koko asia.
Christophe kohautti hartioitaan:
— Onpa sekin rakkautta! Jos hän rakastaa, niin hän on onnellinen, kun saa uhrautua. Ja mitä lapsiin tulee: te ranskalaiset olette naurettavia. Te ette tahtoisi niitä maailmaan, ellette ole varmoja, että voitte tehdä niistä pieniä, pulleita koroillaeläjiä, joiden ei tarvitse kärsiä mitään, joilla ei ole syytä peljätä mitään… Helkkari! Se asia ei kuulu ollenkaan teihin; teidän tehtävänne on ainoastaan antaa heille henki, rakkautta elämään ja rohkeutta puolustaa elämäänsä. Loppu… eläkööt tai kuolkoot… sehän on meidän kaikkien ihmisten yhteinen kohtalo. Onko parempi luopua koko elämästä kuin olla antautumatta sen vaaroihin.
Christophen vahva elämänusko tarttui hänen puhetoveriinsakin, mutta ei saanut häntä tekemään varmaa päätöstä. André vastasi:
— Ehkäpä se on niinkin…
Mutta siihen hän jäi. Häneltä niinkuin monilta muilta tuntui menneen kaikki tahdon ja toiminnan kyky.
Christophe oli ryhtynyt taisteluun sitä tylsyyttä vastaan, jonka hän huomasi enimmissä ranskalaisissa ystävissään, omituisesti yhtyneenä uutteraan ja usein suorastaan kuumeiseen toimeliaisuuteen. Melkein kaikki ne henkilöt, joita hän näki erilaisissa porvarillisissa seurustelupiireissä, olivat tyytymättömiä. Melkein kaikilla oli sama inho päivän valtiaita ja heidän pilaantuneita ajatuksiaan kohtaan. Melkein kaikilla sama surullinen ja ylpeä tunne, että heidän rotunsa henkeä vääristeltiin. Tämä ei suinkaan ollut persoonallista kaunaa, voitettujen ihmisten ja luokkien, vallasta ja aktiivisesta elämästä syrjäytettyjen katkeruutta: eroitettujen virkamiesten, käyttämättömän tarmon, vanhan ylimystön, joka oli vetäytynyt maatiloilleen ja piiloutunut sinne kuollakseen niinkuin haavoittunut leijona. Ei, se oli yleistä siveellistä kapinoimista, leppymätöntä ja syvää: sitä näki kaikkialla, mitä erilaisimmilla yhteiskunta-asteilla, armeijan keskuudessa, hallintolaitoksissa, yliopistoissa, virastoissa, kaikissa valtiokoneiston tärkeissä rattaissa. Mutta kukaan ei ryhtynyt toimeen. He olivat menettäneet jo edeltäkäsin uskonsa; kaikki hokivat samaa:
— Ei sille mitään voi.
taikka:
— Täytyy koettaa olla sitä ajattelematta.