— Niin, mitä se sitten tekee? virkkoi Christophe.
— He ovat ajaneet Ranskan perikatoon.
— He rakastavat sitä yhtä paljon kuin tekin.
— Silloin he ovat hulluja, rikollisia hulluja.
— Eikö voi olla oikeudenmukainen vastustajiaankin kohtaan?
— Minä kunnioitan rehellisiä vastustajia, niitä, jotka taistelevat samanlaisin asein. Siitä on todistuksena se seikka, että minä puhelen teidän kanssanne, teidän, herra saksalainen. Minä kunnioitan saksalaisia, samalla kuin toivon voivani antaa heille kerran ja koron kanssa takaisin sen selkäsaunan, jonka heiltä saimme. Mutta mitä noihin muihin, sisäisiin vihollisiin tulee, se on toinen asia: he turvautuvat epäkunniallisiin aseihin, sofismeihin tai sairaaloiseen ideologiaan, myrkyttävään ihmisystävyyteen…
— Niin, olette samanlainen kuin keskiajan ritarit, kun he ensi kertaa joutuivat taistelemaan ruutia ja tykkejä vastaan. Ajatelkaa, tämä on ainoastaan sodan yksi kehitysmuoto.
— Olkoon. Mutta silloin täytyisi meidän olla rehellisiä ja sanoa, että se on sotaa.
— Olettakaamme, että Europan koko sivistystä uhkaa yhteinen vihollinen, ettekö silloin liittyisi Saksaan?
— Sen olemme tehneetkin Kiinassa.