— Katsokaa siis ympärillenne. Eikö vaara uhkaa teidän maatanne, kaikkien meidän maitamme Europassa; se vaara, että vainotaan meidän perinnäistä sankari-ihanteellisuuttamme? Eivätkö ne kaikki maat ole joutuneet, mikä vähemmin, mikä pahemmin, jos jonkinlaisten seikkailijain kynsiin? Eikö teidän olisi ojennettava tämän yhteisen vihollisen vastustamiseksi kättänne niille vihamiehillenne, joilla on jotakin arvoa ja moraalista ryhtiä? Kuinka saattaa teidänlaisenne mies ottaa niin vähän huomioon tosiasioita? Tuossa on ihmisiä, jotka julistavat ihanteita, jotka eivät ole sellaisia kuin teidän! Mutta ihanne on aina voima, sitä ette voine kieltää; siinä taistelussa, joka teillä äskettäin oli, voitti teidät juuri vastustajainne ihanne. Sen sijaan, että hukkaatte voimianne ponnistellessa sitä vastaan, miksi ette hae siitä vahvistusta omalle ihanteellenne, käy sen kanssa yhdessä kaikkien ihanteiden vihollisia vastaan, isänmaannylkyreitä, aatteenne väärinkäyttäjiä vastaan, Europan sivistyksen mädännyttäjiä vastaan?
— Mitä se auttaisi? Täytyisi ensin mennä sopimaan. Ja silloin vastustajat ilkkuisivat voitonriemuissaan?
— Kun olitte Afrikassa, niin ette kai ajatellut, taistelitteko kuninkaan vai tasavallan puolesta. Luulen, etteivät monetkaan teistä liioin muistaneet oliko tasavalta vai ei.
— Sellaisille seikoille he antoivat palttua.
— Hyvä! Ja Ranska sai siitä hyötyä. Te taistelitte ja voititte Ranskan puolesta, ja myöskin oman itsenne vuoksi, kunnian ja taistelunriemun vuoksi. No niin, miksi ette tee samoin täällä! Laajentakaa taistelun päämääriä. Älkää närkästykö valtiollisista tai uskonnollisista joutavuuksista. Se on pikkumaista. Olkoonpa kansanne Kirkon tai Järjen vanhin tytär, se on yhdentekevää. Kunhan se vain elää! Kaikki on hyvää, mikä innostaa elämään. Meillä on ainoastaan yksi vihollinen, nimittäin nautiskeleva itsekkyys, joka imee kuiviin ja tahraa elämän lähteet. Innostukaa voiman ja valon, hedelmällisen rakkauden, uhrautumisen riemun ja työn puolesta. Älkää antako koskaan toisten toimia asemastanne. Nouskaa, liittykää yhteen! Taisteluun!…
Ja Christophe alkoi nauraen soittaa pianolla, tapailla Symphonie avec choeurs-marssin ensimäisiä tahteja.
— Kuulkaahan, mitä tekisin, jos olisin teikäläinen säveltäjä, Charpentier tai Bruneau (piru hänet vieköön!), sanoi Christophe. Minä panisin teille yhteen myttyyn, yhteen suureen kuorosinfoniaan kaikki sellaiset kappaleet kuin: Aux armes, citoyens! — marseljeesi — Internatsionaale, Vive Henri IV, — Henrikin hymni, — Dieu protëge la France, — Jumala, Ranskaa suojaa, — kaikki hyvät humalat, — (kuulkaa, tähän tapaan…), — keittäisin teille oikean provencelaisen kalasopan, joka antaa ruokahalua. Se olisi hiiden kehnoa, — (ei missään tapauksessa kehnompaa kuin noiden teikäläisten); — mutta se on varma, ettei teidän vatsanne silloin kurisisi, vaan teidän täytyisi marssia!
Ja hän nauroi sydämensä pohjasta.
Majuri nauroi myöskin:
— Te olette peijakkaan mies, monsieur Krafft, vahinko, että te ette ole meikäläinen.