— Mutta olenhan teikäläinen! Joka maassa taistellaan samasta asiasta.
Yhteen rintamaan!
Majuri myönteli; mutta kaikki jäi kuitenkin ennalleen. Silloin Christophe jatkoi itsepäisesti sotajuontaan ja suuntasi nyt pakinan Weiliin ja Elsbergeriin. Majuri oli yhtä itsepäinen kuin hänkin ja jauhoi samoja, iänikuisia väitöksiään juutalaisia ja Dreyfusin kannattajia vastaan; eikä Christophen todisteluilla tuntunut olevan häneen vähintäkään vaikutusta.
Christophe tuli surulliseksi. Olivier virkkoi hänelle:
— Älä ole milläsikään. Ihminen ei voi yhdellä sipaisulla muuttaa kokonaisen yhteiskunnan katsantokantaa. Se olisi liian helppoa. Mutta sinä olet jo tietämättäsi saanut paljon aikaan.
— Mitä minä olen tehnyt? kysyi Christophe.
— Sinä olet Christophe.
— Mitä hyvää siitä on toisille?
— Sangen paljon. Ole ainoastaan, mitä olet, kunnon Christophe. Älä sinä huoli meistä.
Mutta Christophe ei hellittänyt. Hän väitteli yhä majuri Chabranin kanssa, ja joskus hyvin kiivaasti. Célineä se huvitti. Hän oli läsnä, kun hänen isänsä ja Christophe keskustelivat; hän istui vaiti ja ompeli. Hän ei yhtynyt väittelyihin; mutta hän näytti nykyään iloisemmalta; hänen silmissään oli aivan toisenlainen loiste kuin ennen: tuntui kuin hän olisi saanut ympärilleen enemmän tilaa, enemmän raitista ilmaa. Hän alkoi lueskella; hän kävi jo usein kaupungillakin; hän seurasi mielenkiinnolla kaikenlaisia asioita. Ja eräänä päivänä, kun Christophe otteli hänen isäänsä vastaan Elsbergerien puolesta, näki majuri tyttärensä nauravan; hän kysyi, mitä tytär ajatteli; Céline vastasi rauhallisesti:
— Ajattelen vaan, että monsieur Krafft on oikeassa.