Majuri ällistyi ja sanoi:
— Tämä alkaa olla jo liikaa!… No niin, olimmepa oikeassa tai väärässä, me täällä olemme sitä, mitä olemme. Meitä ainakaan ei haluta nähdä noita ihmisiä, vai mitä, tyttö?
— Minua haluttaisi kyllä, isä, vastasi tytär.
Majuri tukki suunsa eikä ollut muka kuulevinaan. Hän oli itsekin paljoa alttiimpi Christophen vaikutukselle kuin oli olevinaan. Vaikka hänen arvostelukykynsä oli ahdas ja tunteensa kiivaat, niin oli hän kuitenkin sangen rehellinen ja jalosydäminen. Hän piti Christophesta, piti hänen suoruudestaan ja henkisestä terveydestään; hänen mieltään kalvoi joskus katkerasti, että Christophe oli saksalainen. Ja vaikka hän vimmastuikin hänen kanssaan väitellessään, niin halusi hän yhä uudestaan väittelemään; ja Christophen todistelut jättivät häneen aina jälkensä. Hän ei olisi sitä tunnustanut itselleen millään ehdolla. Mutta eräänä päivänä näki Christophe majurin lukevan hartaasti jotain kirjaa, jota majuri ei suostunut hänelle näyttämään. Vasta Céline kuiskasi Christophelle, saattaessaan häntä eteiseen:
— Tiedättekö, mitä isä luki? Erästä Weilin teosta.
Christophe oli ylen tyytyväinen.
— Ja mitä hän siitä sanoit
— Sanoi: "Senkin raavas!…" Mutta hän ei voi jättää kirjaa kädestään.
Christophe ei vihjannut majurin kanssa jutellessaan millään tavoin tähän asiaan. Kunnes majuri itse kysyi häneltä:
— Minkä tähden te ette enää koskaan jankuta minulle tuosta juutalaisesta?