— Sentähden, ettei sitä enää tarvita, vastasi Christophe.
— Miksikä ei? kysyi majuri, valmiina hyökkäykseen.
Christophe ei vastannut, vaan meni nauraen matkaansa.
Olivier oli oikeassa. Ihminen ei vaikuta toisiin sanoillaan, vaan koko olemuksellaan. Löytyy ihmisiä, joista säteilee ympärille rauhoittavaa ilmaa, heidän katseistaan, eleistään, pelkästä heidän kuulaan sielunsa hiljaisesta kosketuksesta. Christophe jälleen hehkui ympärilleen elämää. Se tunkeutui hiljaa, suloisesti kuin kevätpuolen lämpö vanhan, torkkuvan talon seinien ja suljettujen ikkunain lävitse; se herätti jälleen eloon sellaisia sydämiä, jotka vuosikausien kalvava suru, heikkous, eristäytyminen olivat tehneet kuiviksi, herpauttaneet ja tappaneet. Sielujen mahtavaa vaikutusta toisiinsa! Sen voimaa eivät aavista enempää ne, jotka sitä kokevat, kuin nekään, joista se lähtee. Ja kuitenkin on koko maailma täynnä tuon mystillisen vetovoiman aaltojen nousua ja laskua.
Kaksi kerrosta Christophen ja Olivierin huoneistoa alempana asui, kuten muistamme, muuan vielä nuorehko, viidenneljättä ikäinen nainen, m:me Germain, joka oli ollut kaksi vuotta leskenä ja jolta edellisenä vuonna oli kuollut hänen noin seitsemän-, kahdeksan-vuotias pikku tyttärensä. Leski asui yhdessä anoppinsa kanssa. He eivät käyneet kenenkään luona. Koko talon asukkaista olivat he kaikkein vähimmin tekemisissä Christophen kanssa. Tuskin olivat he toisiaan tavanneet, eivätkä he kertaakaan olleet virkkaneet toisilleen mitään.
Leski oli kookas, laiha nainen; hänellä oli melkoisen kaunis vartalo, kauniit ruskeat silmät, läpikuultamattomat ja hiukan ilmeettömät, joissa tuikahteli silloin tällöin synkkä ja kylmä tuli; hänen kasvonsa olivat keltaiset kuin vaha, posket kuopalla, suu lujasti kiinni. Vanhempi rouva Germain oli jumalinen, ja vietti kaiket päivänsä kirkossa. Nuorempi rouva painautui itsepintaisesti suruunsa. Hän ei välittänyt mistään maailman asioista eikä ihmisistä. Hän keräsi ympärilleen pikku tyttärensä kaikki muistoesineet ja kuvat; ja hän tuijotteli näihin esineisiin niin, ettei hän nähnyt enää tytärtään: nuo kuolleet valo- ja muut kuvat tappoivat elävän kuvan. Hän ei nähnyt tytärtään; mutta hän tahtoi välttämättä nähdä; hän tahtoi, tahtoi ajatella pelkästään häntä; ja lopulta ei hän osannut häntä edes ajatellakaan: hän oli auttanut kuolemaa sen työssä. Silloin hän jäi yksin, kivettynein, turtunein sydämin, kyyneleittä, ilman elämän hiukkastakaan. Uskonnosta ei ollut hänelle mitään apua. Hän rukoili, mutta ilman rakkautta, ja siis ilman elävää uskoa; hän antoi rahaa messuihin; mutta ei ottanut aktiivisesti osaa hyviin töihin. Koko hänen jumalisuutensa perustana oli se ainoa ajatus, että hän tahtoi saada nähdä tyttärensä jälleen. Mitä arvoa hänelle oli muulla? Jumalalla? Mitä hän Jumalasta? Nähdä, nähdä jälleen tyttärensä… Mutta siitä hän ei ollut laisinkaan varma. Hän tahtoi kyllä uskoa, että hän hänet näkisi, tahtoi lujasti, epätoivon vimmalla; mutta kuitenkin hän sitä epäili… Hän ei sietänyt nähdä muiden lapsia; hän ajatteli:
— Miksi eivät nuokin ole kuolleet?
Samassa kaupunginkorttelissa liikkui muuan pikku tyttö, joka muistutti vartalonsa ja käyntinsä puolesta hänen tytärtään. Kun leski näki hänet takaapäin, pikku palmikkoineen, niin hän vapisi. Hän lähti kulkemaan lapsen perästä; ja kun tyttö kääntyi, ja nainen näki, ettei se ollutkaan hän, teki hänen mielensä kuristaa tuo tyttö. Hän valitti, että Elsbergerien lapset, jotka olivat niin kilttejä ja kasvatuksella masennettuja, pitivät muka kovaa ääntä kerrosta ylempänä; ja kun pienokais-raukat juoksentelivat kamarissaan, lähetti leski palvelijattarensa sanomaan yläkertaan, että oli oltava hiljaa. Kun Christophe kerran tuli kotiin pikku tyttöjen kanssa, sattui leski heitä vastaan, ja Christophe kummastui, miten tylysti tuo nainen katsoi lapsiin.
Eräänä kesäiltana tämä elävältä kuollut istui hämärässä huoneessaan, ikkunansa ääressä ja koetti hypnotisoida itseään tyhjyyden tilaan; silloin hän kuuli Christophen alkavan soittaa. Christophella oli tapana haaveilla siihen aikaan päivästä pianonsa ääressä. Musiikki ärsytti nyt leskeä: se häiritsi tyhjyyttä, johon hän kaipasi vaipua. Hän vetäisi kiukuissaan ikkunansa kiinni. Mutta musiikki kuului hänen huoneensa jokaiseen sopukkaan. M:me Germain aivan kuin vihasi sitä. Hän olisi tahtonut estää Christophea soittamasta; mutta siihen ei hänellä ollut mitään oikeutta. Joka päivä odotti hän sen jälkeen samalla hetkellä, kiukkuisen ärtyisenä, että piano alkaisi soida; ja kun se ei heti alkanut, niin oli hän kahta ärtyneempi. Vasten tahtoaankin täytyi hänen kuunnella kappaleet loppuun asti; ja kun sitten soitto lakkasi, oli hänen vaikea päästä jälleen äskeiseen turtaan tilaansa. — Ja viimein, eräänä iltana, kun hän istui kumarassa, pimeän kamarin nurkassa, ja kun ikkunan suljettujen luukkujen takaa tulvahteli hänen luokseen tuo kaukainen musiikki, valoisa musiikki… hän tunsi sisällään vavahduksen, ja kyynelten lähde aukesi hänen sydämessään jälleen. Hän meni ja avasi ikkunan; ja siitä alkaen kuunteli hän soittoa itkien. Musiikki oli kuin sade, joka pisara pisaralta tunkeusi hänen kuivuneeseen sydämeensä; ja herätti sen eloon. Hän näki taas taivaan, tähdet, kesäisen yön; hän tunsi itsessään tuikahtavan mielenkiinnon elämään, vielä tosin ainoastaan kalpeana valona; tunsi epämääräistä ja tuskallista sympatiaa muitakin olentoja kohtaan. Ja seuraavana yönä, ensi kertaa pitkien kuukausien perästä, ilmestyi hänelle unessa hänen pikku tyttärensä kuva. — Sillä varmin keino päästä rakkaiden vainajiemme luokse, nähdä heidät, ei ole kuolla niinkuin he, vaan elää. He elävät meidän elämäämme, ja kuolevat kuolemastamme.
Hän ei koettanut tutustua Christopheen. Päinvastoin hän sitä karttoikin. Mutta hän kuuli hänen kulkevan portaissa noiden pikku tyttöjen kanssa, ja silloin hän pilkisteli salaa ovensa takaa, kuullakseen lasten lavertelua, sillä se aivan järkytti hänen sydäntään.