Kun hän kerran aikoi lähteä kaupungille, eroitti hän ylempää portailta pienten lastenjalkojen kepsutusta; lapset tulivat alas meluten hiukan kovemmin kuin tavallisesti, ja muuan lapsista sanoi pikku siskolleen:
— Älä huuda niin, Lucette; tiedäthän, että Christophe kielsi, kun täällä on se rouva, jolla on suru.
Toinen lapsista liikkui ja puhui silloin hiljemmin. Silloin ei m:me Germain enää kestänyt: hän avasi ovensa, tempaisi lapset syliinsä ja suuteli heitä kiihkeästi. Lapset peljästyivät; toinen tytöistä alkoi kirkua. Leski päästi heidät, ja meni sisään…
Kun hän sen jälkeen tapasi heitä, koetti hän heille hymyillä, jäykkää ja vääristynyttä hymyä, — (hän oli aivan unohtanut hymyilemisen); — hän virkkoi heille jonkin hellän sanan, mutta niin jäykästi, että lapset peljästyivät ja vastasivat arasti supatellen. He pelkäsivät tuota rouvaa, entistäkin enemmän; ja kun he menivät hänen ovensa ohitse, niin he juoksivat, että hän olisi saanut heitä käsiinsä. Leski puolestaan koetti tähystellä heitä piilosta. Häntä hävetti, että hänet olisi nähty puhelemassa lasten kanssa. Hän häpesi itseään omissa silmissään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut varas: vienyt rakkautta omalta pikku vainajaltaan. Hän heittäysi polvilleen ja rukoili tyttäreltään anteeksi. Mutta nyt, kun elämän ja rakkauden vaisto oli hänessä herännyt, ei hän voinut sitä vastaan mitään: se oli häntä mahtavampi.
Eräänä iltana huomasi Christophe kotiin tullessaan, että talossa oli tapahtunut jotain erikoista. Muuan ruuanhankkija tuli portaissa häntä vastaan ja kertoi, että kolmannen kerroksen vuokralainen, Watelet oli yhtäkkiä kuollut, sydämenkouristukseen. Christophea säälitti kovin; mutta kuitenkaan hän ei ajatellut niin paljon tuota naapuria itseään kuin hänen lastaan, joka nyt oli jäänyt orvoksi. Ei tunnettu ketään Watelet'n omaisia, ja oli täysi syy olettaa, ettei häneltä ollut jäänyt lapselle juuri mitään. Christophe meni kiireesti, neljä porrasaskelmaa kerrallaan nousten, kolmanteen kerrokseen ja Watelet'n huoneistoon, jonka ovi oli auki. Siellä näki hän abbé Corneillen vainajan ruumiin ääressä, sekä tuon pikku tytön, joka itki ja hoki: Isä, isä. Talonmiehen vaimo koetti lasta lohdutella, mutta teki sen hyvin avuttomasti. Christophe otti tytön syliinsä ja puheli hänelle hellästi. Tyttö takertui epätoivoisesti häneen kiinni; Christophe ei voinut lasta mitenkään jättää; hän halusi viedä hänet sieltä pois, mutta tyttö ei suostunut siihen. Hän jäi siis lapsen kanssa Watelet'n huoneistoon. Hän istui päivän laskiessa ikkunan ääressä ja tuuditteli tyttöä sylissään uneen, jutellen hänelle lempeästi. Lapsi rauhoittui vähitellen; hän nukahti kesken nyyhkytyksiään. Christophe vei hänet vuoteeseen, ja ryhtyi kömpelösti riisumaan häntä, päästämään hänen pikku kenkiensä nauhoja. Ilta oli jo pimennyt. Huoneiston ovi oli jäänyt auki. Jokin tumma hahmo hiipi sisään, hameet kahisivat. Ja himmyvän päivän viimeisissä säteissä huomasi nyt Christophe tuon lastaan surevan rouvan kuumeisesti hehkuvat silmät. Christophen sydäntä järkytti. Leski oli jäänyt seisomaan ovelle, ja sanoi ahtaalla äänellä:
— Minä tulin… Ettekö… ettekö antaisi häntä minulle?
Christophe ojensi hänelle kätensä. M:me Germain itki. Sitten hän asettui lapsen vuoteen ääreen. Hetken päästä hän sanoi:
— Antakaa minun valvoa tässä ja hoitaa häntä…
Christophe nousi omaan kerrokseensa: abbé Corneille tuli hänen luokseen. Pappi oli hiukan hämillään, hän selitteli itseään puolustellen sitä, että oli mennyt vainajaa katsomaan. Hän toivoi, sanoi hän nöyrästi, ettei vainaja häntä moittisi siitä, jos eläisi: hän ei ollut näet mennyt sinne pappina, vaan ystävänä. Christophe oli niin liikutettu, ettei voinut puhua; hän puristi abbén kättä, ja he erosivat.
Kun Christophe seuraavana aamuna meni Watelet'n asuntoon, näki hän lapsen siellä jo m:me Germainin kaulassa, naiivin luottavaisena kuten lapset ainakin niitä kohtaan, joilla on taito heitä viehättää. Hän oli valmis lähtemään uuden ystävättärensä mukaan… Oi, varsin pianpa hän unhotti kasvatti-isänsä! Hän oli yhtä hellä uutta äitiäänkin kohtaan. Tämä huomio ei ollut kovin lohdullinen. Näkiköhän m:me Germainin rakkaudenitsekkyys sen?… Ehkäpä. Mutta mitä se haittasi? Täytyy rakastaa. Siinä on onni.