Joku viikko hautajaisten jälkeen vei m:me Germain lapsen maaseudulle, kauas Parisista Christophe ja Olivier olivat läsnä, kun he lähtivät talosta. Nuori leski oli niin rauhoittuneen näköinen ja hänestä kuulsi sellainen sisäinen ilo että he tuskin tunsivat häntä entiseksi. Hän ei ollut huomaavinaan nuoria miehiä. Mutta juuri lähtiessään hän sitten katsoi Christopheen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Te pelastitte minut.
— Mikä tuolla hullulla oli? kysyi Christophe hämmästyneenä, kun leski oli lähtenyt, noustessaan Olivierin kanssa asuntoonsa.
Muutama päivä sen jälkeen toi posti hänelle erään valokuvan: tuntemattoman pikku tytön joka istui jakkaralla, pikku kädet kiltisti ristissä sylissä, ja joka katseli häneen kirkkain ja alakuloisin silmin. Kuvan alareunaan oli kirjoitettu:
"Pikku vainajani kiittää teitä."
Niin kävi näihin kaikkiin ihmisiin uuden elämän henkäys. Siellä, viidennen kerroksen huoneistossa, oli valtava ihmisyyden ahjo, jonka säkenet singahtelivat kaikkialle koko taloon.
Mutta Christophe ei sitä kehitystä huomannut. Se kävi hänen mielestään liian hitaasti.
— Ah, huokasi hän, kun saisi nuo kaikki kunnon ihmiset, mikä kunkin heidän uskonsa tai yhteiskuntaluokkansa lieneekin, veljiksi keskenään; nuo, jotka eivät tahdo tutustua toisiinsa. Eikö siihen ole mitään keinoa?
— Kukapa tietää, vastasi Olivier; ehkä siihen tarvittaisiin sellaisen keskinäisen suvaitsevaisuuden ja mielisuosion vaikutusta, joka ei voi syntyä muuten kuin sisäisestä ilosta, — terveen, normaalin, sopusointuisen elämän ilosta: ilosta, että ihminen saa käyttää voimiaan hyödyllisesti, tunteesta, etteivät hänen ponnistuksensa mene hukkaan, vaan että hän osaltaan edistää jotakin suurta. Siihen vaadittaisiin jälleen hyvinvoipaa isänmaata, maata, joka eläisi suuruutensa aikaa, taikka — (ja se olisi vieläkin parempi) — nousisi juuri suuruuttaan kohti. Ja siihen tarvittaisiin myöskin — (tämä vaatimus johtuu edellisestä), — mahtia, joka osaisi saada työhön kaikki kansan voimat, älykästä ja väkevää mahtia, joka pysyttäytyisi puolueiden yläpuolella. Mutta totuushan on se, ettei löydy muuta puolueiden yläpuolella olevaa voimaa kuin sellainen, joka saa voimansa omasta itsestään, eikä kansanjoukoista, se, joka ei hae tukea anarkistisesta enemmistöstä, niinkuin nykyinen keskinkertaisia liehakoiva hallitusvalta, vaan laskee kaikki herruutensa alle tekemällään hyvällä: voitokas valtias, Yhteishyvän diktatuuri, intelligensin ylivalta… miksi sitä ihannetta kutsuisikaan? Sitä me emme osaa tekemällä tehdä. Sen luo sattuma, tai täytyy ihmisten osata tarttua siihen sattumaan; siihen vaaditaan hyvää onnea ja neroa. Odottakaamme ja toivokaamme! Voima on jo valmiina: uskon, tieteen ja työn voimat, vanhan Ranskan ja uuden Ranskan voimat, yhä suuremman Ranskan… Minkälainen nousu tulisikaan, jos kajahtaisi se sana, taikasana, joka saisi kaikki ne voimat yhdessä taisteluun. Sitä sanaa en tietysti enemmän minä kuin sinäkään pysty lausumaan. Kuka sen lausuu? Voittoko, kunniaa… Kärsivällisyyttä! Tärkeintä on, että kaikki, mitä rodussa on voimakasta, keskittyy valmiiksi, ei tuhoa itse itseään, ei tule toivottomaksi ennen aikojaan. Onni ja nerokkuus eivät tule muille kuin sellaisille kansoille, jotka ovat ne ansainneet vuosisatojen tyynellä kärsimyksellä, työllä ja uskolla.
— Kukapa tietää? virkkoi Christophe. Joskus ne tulevat aikaisemmin kuin luullaankaan, — hetkellä, jolloin niitä vähimmin odottaa. Te rakennatte liikaa vuosisatojen varaan. Valmistukaa. Vyöttäkää kupeenne. Pitäkää aina kengät jaloissanne ja sauva kädessänne… Sillä ette tiedä, millä hetkellä tänä yönä teidän Herranne tulee.