Hän tuli juuri sinä yönä, mutta meni sangen läheltä ohitse. Hänen varjonsa sipaisi jo tämänkin talon kynnystä.
Eräiden näöltään merkityksettömien tapausten seurauksena oli, että suhteet Ranskan ja Saksan välillä kärjistyivät yhtäkkiä; ja parissa, kolmessa päivässä oli jouduttu totuttujen, ylimalkaisten kohteliaisuuksien ja hyvän naapuruuden väleistä siihen ärsyttävään äänensävyyn, joka on tavallinen ennen sotaa. Tämä seikka ei voinut kummastuttaa muita kuin niitä, jotka kuvittelevat, että muka järki vallitsee maailmaa. Mutta sellaisia oli paljon Ranskassa; ja monia ällistytti, kuinka Rheinin-takainen sanomalehdistö yltyi päivä päivältä yhä raivoisammin ja melkein yksimielisesti purkamaan jo ennestään tuttua gallilaisvihaansa. Eräät noista lehdistä, — sanomalehdethän anastavat näissä kummassakin maassa patriotismin monopoolin, puhuvat koko kansakunnan nimessä ja määräilevät hallituksilleen, usein niiden kanssarikollisella ja salaisella sopimuksellakin, mitä politiikkaa niiden on noudatettava, — julistivat Ranskalle loukkaavia ultimaatumeita. Oli syntynyt selkkaus Saksan ja Englannin välillä; eikä Saksa myöntänyt Ranskalle oikeutta olla siihen yhtymättä; sen julkeat sanomalehdet vaativat sitä julistautumaan Saksan puolelle, tai ellei se suostuisi, uhkasivat sillä maksattaa viimeisen sodan kulut uudestaan; he luulivat voivansa pakottaa sen liittolaisekseen pelolla, ja kohtelivat sitä jo etukäteen lyötynä ja tyytyväisenä vasallivaltiona, — ikäänkuin jonakin Itävaltana. Siinä nähtiin koko saksalaisen imperialismin voitostaan juopunut, pöyhkeä mielettömyys, ja sen valtiomiesten täydellinen kykenemättömyys ymmärtämään toisia rotuja, koskapa he mittasivat niitä samalla mitalla, mikä oli heidän itsensä lakina: Voiman ylin oikeus. Tietysti oli moisella töykeällä haasteella aivan päinvastainen vaikutus kuin Saksa oli odottanut vanhaan naapurikansaan, jolla oli vuosisatainen kunniakas historiansa ja muistot sellaisesta ylivallasta Europassa, ettei Saksalla niiden rinnalla ollut mitään. Se herätti Ranskan nukkuvan ylpeyden; maan jokainen jäsen värähti; ja kaikkein välinpitämättömimmätkin huudahtivat vihasta.
Saksan kansan suurella enemmistöllä ei ollut mitään syytä näihin ärsytyksiin; ei, ne harmittivat sitä: kunnon ihmiset, elivät he missä maassa hyvänsä, eivät pyydä muuta kuin saada elää rauhassa; ja Saksassa ovat senlaatuiset ihmiset erikoisen rauhaa rakastavia ja herttaisia; he haluavat elää sovussa kaikkien kanssa ja ovat taipuvaisia paljoa enemmän ihailemaan ja jäljittelemään muita kuin taistelemaan heitä vastaan. Mutta hyvien ihmisten mielipidettä ei maailmassa kysytä. Eivätkä he ole tarpeeksi rohkeita ilmaistakseen sitä. Ne, jotka eivät ole ottaneet miehekkääksi tavakseen julkista toimintaa, ovat tuomitut joutumaan muiden, touhuavien leluiksi. He ovat se kaunis ja hölmö kaiku, joka toistaa sanomalehdistön kiukkuista ulvontaa ja päällikköjen sotahaasteita ja joka luo näistä Marseljeesin tai die Wacht am Rheinin.
Tämä oli kauhea kolaus Christophelle ja Olivierille. He olivat niin tottuneet rakastamaan toisiaan, etteivät he enää ymmärtäneet, miksi heidän isänmaansa eivät toisiaan rakastaisi. He eivät kumpikaan jaksaneet käsittää, mikä oli syynä tällaiseen itsepintaiseen, yhtäkkiä heränneeseen vihaan, ei varsinkaan Christophe, sillä hänellä saksalaisena ei ollut minkäänmoista kaunaa tätä kansaa kohtaan, jonka hänen kansansa oli jo voittanut. Samalla kuin hän närkästyi eräiden kansalaistensa sietämätöntä ylpeyttä ja oli jossakin määrin, niinkuin ranskalaisetkin, suuttunut tästä Braunschweigin kehoituksesta, ei hän kuitenkaan ymmärtänyt, miksi Ranska ei saattanut tulla Saksan liittolaiseksi. Hänen mielestään oli näillä kahdella maalla niin paljon syviä syitä yhtyä, niin paljon yhteisiä ajatuksia, ja niin monia suuria, yhdessä suoritettavia tehtäviä, että häntä suututti, kun näki niiden kantavan itsepintaisesti toisilleen hedelmätöntä kaunaa. Kuten kaikki muutkin saksalaiset piti hän etupäässä Ranskaa syypäänä väärinkäsityksiin: sillä jos hän olikin valmis myöntämään, että sen oli vaikea sulattaa entisen tappionsa muistoja, niin käsitti hän moisen kuitenkin pelkäksi itserakkaudesta syntyneeksi kysymykseksi, jonka tuli väistyä syrjään, kun korkeammat sivilisatsioonin tarkoitusperät ja Ranskan omat edut sitä vaativat. Koskaan ei hän ollut ottanut vaivakseen tutkia Elsass-Lothringin pulmaa. Koulussa hän oli oppinut pitämään näiden maiden anastusta oikeudenmukaisena tekona, jolla oli palautettu saksalainen alue saksalaisen isänmaan omaksi vuosia kestäneen vieraan vallan alaisuudesta. Niinpä hän oli kuin puusta pudonnut, kun nyt huomasi, että hänen ystävänsä piti sitä anastusta rikoksena. Christophe ei ollut vielä puhunut tästä asiasta hänen kanssaan, niin varmasti hän uskoi, että he olivat siitä yhtä mieltä; ja nyt kuuli hän Olivierin, jonka rehellisyyden ja puolueettoman pään hän tunsi, sanovan hänelle, aivan intohimottomasti ja ilman vihaa, mutta syvästi surren, että suuri kansa saattoi kyllä alistua olemaan kostamatta sellaista rikosta, mutta ettei se voinut itseään häpäisemättä hyväksyä vastalausetta panematta sellaista.
Heidän oli sangen vaikea tässä asiassa ymmärtää toisiaan. Historialliset syyt, joihin Olivier vetosi, osoittaakseen, että Ranskalla oli oikeus vaatia Elsassia latinalaisena maana takaisin itselleen, eivät pystyneet ollenkaan Christopheen; hänellä olivat myöskin yhtä hyvät syynsä todistaakseen aivan päinvastaista: historiasta löytää politiikka mitä todistuskappaleita se ikinä tarvitsee, missä asiassa hyvänsä Paljon enemmän liikutti Christophea arvoituksen inhimillinen, eikä pelkästään ranskalainen puoli. Olivatpa elsassilaiset saksalaisia tai ei — se oli samantekevää; mutta he eivät tahtoneet olla saksalaisia, ja se syy riitti Christophelle. Kenellä on oikeutta sanoa: "Tämä kansa on minun, koska se on minun veljeni"? Jos tuo hänen veljensä ei hyväksy häntä, on hän erehdyksessä oikeuksistaan, koska ei kerran ole osannut hankkia itselleen veljensä rakkautta, vaikkapa veli kieltäisi perusteettomastikin hänet, eikä kielletyllä ole mitään oikeutta sitoa tämän veljensä kohtaloa omaansa. Kärsittyään neljäkymmentä vuotta väkivaltaa, julkeita tai peiteltyjä rettelöitä, joskin saaden myöskin todellista hyvää säntilliseltä ja älykkäältä saksalaiselta hallitukselta, eivät elsassilaiset itse kuitenkaan tahtoneet olla saksalaisia; ja kun he viimein väsyivät ja hellittivät, niin mikään ei kumminkaan pystynyt hävittämään mielistä niiden sukupolvien kärsimyksiä, joiden oli ollut pakko lähteä maanpakoon synnyinmaastaan, tahi, vieläkin tuskallisempi seikka, jos eivät voineet lähteä, saivat kestää siellä vihattavaa sortoa, nähdä, miten heidän maansa varastettiin ja heidän kansansa orjuutettiin.
Christophe tunnusti viattomasti, ettei hän ollut koskaan tullut ajatelleeksi tätä kysymyksen puolta; ja se järkytti häntä syvästi. Kunnon saksalainen on väittelyssä aina niin vilpitön, ettei minkään latinalaisen kiihkeä itserakkaus sallisi sellaista, kuinka rehellinen hän muuten olkoonkin. Christophen päähän ei pälkähtänytkään vedota siihen, että kaikki muutkin kansat ovat kaikkina historian aikoina tehneet samanlaisia rikoksia. Hän oli liian ylpeä turvautuakseen näin häpeälliseen puolustukseen; hän tiesi, että sikäli kuin ihmiskunta edistyy, muuttuvat tällaiset rikokset siitä yhä inhottavammiksi, koska niihin silloin käy yhä selvempi totuuden valaistus. Mutta hän tiesi samalla, että jos Ranska voittaisi, ei se olisi voittajana sitä lempeämpi kuin Saksakaan oli ollut, ja että tähän rikosten ketjuun tulisi vain lisää uusi rengas. Sillä tavoin jatkui tuo traagillinen selkkaus, joka uhkasi hävittää europalaisen sivistyksen kaikkein parhaimmat puolet, iankaikkisesti.
Niin tuskallinen kuin kysymys oli Christophelle, ei se myöskään Olivierille ollut sen helpompi. Hän ei surrut pelkästään sitä, että kaksi sellaista kansakuntaa, jotka sopivat kaikkein parhaiten ymmärtämään toisiaan, joutuisivat veljessotaan keskenään. Itsessään Ranskassakin varustautui osa kansakuntaa taistelemaan toista osaa vastaan. Vuosikausia oli maassa liikkunut pacifistisia ja antimilitaristisia oppeja, joita levittivät sekä kansan jaloimmat miehet että alhaisimmat ainekset yhtaikaa. Valtio oli kauan antanut heidän olla rauhassa; niinkuin aina, milloin jokin virtaus ei ollut välittömässä ristiriidassa politikoitsijoiden pyyteiden kanssa, hoiti se veltosti omaa asiaansa; eikä se ajatellut, että olisi ollut vaarattomampaa vaikkapa julkisesti kannattaa tuota ylen tuhoisaa oppia kuin antaa sen syöpyä hiljalleen kansan vereen ja hävittää siinä sodan juuri sellaisina aikoina, jolloin kuitenkin valmistettiin sotaa. Se oppi viehätti kaikkia ennakkoluulottomia henkiä: uneksivathan he tulevasta veljellisestä Europasta, joka yhdistäisi kaikki voimansa luodakseen maailman oikeudenmukaisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Mutta se miellytti myöskin roskaväen raukkamaista itsekkyyttä, niiden olioiden, jotka eivät tahtoneet pistää nahkaansa vaaraan kenenkään eikä minkään asian puolesta. — Nämä aatteet olivat saaneet Olivierin ja monen hänen ystävänsä kannatusta. Pari kertaa oli Christophe kuullut asuintalossaan noiden ranskalaisten puhuvan keskenään niin kummia asioita, että hän suorastaan ällistyi. Kiltti Mooch, jonka pää oli täynnä ihmisystävällisiä kuvitelmia, virkkoi näet ilosta loistavin silmin ja hyvin lempeästi, että sodat täytyi lopettaa, ja että parhain keino siihen tarkoitukseen oli yllyttää sotamiehet kapinaan: ärsyttää heidät sopivalla hetkellä ampumaan omat päällikkönsä; hän uskoi sen varmasti sillä tavoin onnistuvan. Insinööri Elie Elsberger vastasi hänelle, kylmän vihaisesti, että jos sota puhkeaisi, niin hän ja hänen ystävänsä eivät lähtisi rajalle ennenkuin olisivat tehneet tilin selviksi maan sisäisen vihollisen kanssa. André Elsberger meni nyt Moochin puolelle. Christophe joutui eräänä päivänä näkemään kauhean kohtauksen veljesten kesken. He uhkasivat ampua toinen toisensa. Vaikka he lausuivatkin leikkisällä tavalla nämä veriset sanat, huomasi kuitenkin, etteivät he olleet puhuneet mitään, jota he eivät myöskin olleet päättäneet tehdä. Christophe kummasteli sanomattomasti moista merkillistä kansaa, joka oli aina aatteittensa tähden valmis itsemurhaan… Nämä hullut. Loogillisia hulluja. Niitä oikeita hulluja. Kukin näkee ainoastaan oman aatteensa, ja tahtoo sen ehdottomasti toteuttaa, väistymättä toisen tieltä askeltakaan syrjään. Eikä siitä ole mitään hyötyä: siten hävittävät he ainoastaan toisensa. Ihmisystävät nousevat aseihin isänmaan ystäviä vastaan. Patriootit sotaan ihmiskunnan ystäviä vastaan. Ja sillaikaa tulee vihollinen ja murskaa samalla kertaa sekä isänmaan että nuo yleisinhimilliset aatteet.
— Mutta kuulkaahan, kysyi Christophe André Elsbergeriltä, vedättekö te toisten maiden proletariaatin kanssa yhtä köyttä?
— Jonkin kansan täytyy alkaa. Ja sen kansan täytyy olla me. Me olemme aina nousseet ensimäisinä. Meidän asiamme on antaa taistelumerkki!
— Entä jos toiset sitä eivät kuule?