— He kuulevat.
— Onko teillä jo keskinäinen sopimus, valmis suunnitelma?
— Siinä ei tarvita sopimuksia. Meidän voimamme on vahvempi kaikkea diplomatiaa.
— Tämä ei ole ideolooginen, vaan strateeginen kysymys. Jos aiotte lopettaa sodan, käyttäkää sodan omia metoodeja. Tehkää toimintaohjelmanne valmiiksi kummassakin maassa. Sopikaa varmasti, että Ranskassa ja Saksassa teidän kannattajienne joukko tekee määrätyllä ajalla sen tai sen liikkeen. Mutta mitä siitä luulette tulevan, jos heittäydytte sattuman varaan? Toisella puolella sattuma, toisella hirvittävät järjestetyt voimat, — seuraus on varma: teidät murskataan.
André Elsberger ei häntä kuunnellut. Hän kohautti olkapäitään ja lausui vain epämääräisiä uhkauksia: sanoi, ettei tarvita muuta kuin kourallinen hiekkaa rattaiden väliin sopivaan paikkaan, niin koko koneisto, menee säpäleiksi.
Mutta on eri asia pohtia kysymyksiä ajanotoksi ja teoreettisella tavalla kuin toteuttaa aatteita käytännössä, varsinkin, milloin on tehtävä nopeasti päätöksensä… Oli ahdistava hetki, jolloin sydänten suuret mainingit kuohahtavat. Ihminen luuli olevansa vapaa, selvien ajatustensa herra! Ja silloin tunteekin aallon vievän itsensä mukaansa, vasten tahtoaan. Hämärä toinen tahto nousee ihmisen omaa tahtoa vastaan. Ja silloin huomaa, mikä on todellista: ei ihminen itse, vaan se tuntematon Voima, jonka lait hallitsevat koko inhimillistä Valtamerta…
Kaikkein selvimmät järjet, vakaumuksistaan varmimmat ihmiset näkivät vakaumustensa haihtuvan tuuleen todellisuuden henkäyksestä; he horjuivat vielä, kärsivät siitä, etteivät voineet tehdä päätöstään, ja lopulta valitsivat he suureksi kummakseen usein aivan toisenlaisen ratkaisun kuin olivat luulleet. Eräät kaikkein kiivaimmat sodan vastustajat tunsivat, että isänmaallinen itsetunto ja isänmaanrakkaus heräsivät heissä odottamattomalla rajuudella. Christophe tapasi sosialisteja, jopa vallankumouksellisia syndikalistejakin, jotka kärsivät kauheasti, niin raateli heitä heidän omien aatteittensa ja vihaan vaativan velvollisuutensa ristiriita. Selkkauksen alkaessa, jolloin Christophe ei vielä uskonut asian käyvän kovin vakavaksi, sanoi hän saksalaisen kömpelösti André Elsbergerille, että nyt hänen oli aika sovelluttaa teoriaansa käytäntöön, ellei hän näet toivonut, että Saksa valloittaisi Ranskan. Mies kavahti pystyyn, ja vastasi vimmoissaan:
— Koettakaahan vain!… Konnat, jotka ette kykene panemaan edes keisarillenne kuonokoppaa, ettekä ravistamaan iestä omilta niskoiltanne, vaikka teillä onkin tuo kaikkein-pyhin sosialistinen Puolueenne, sen neljäsataatuhatta jäsentä ja kolmemiljoonaa valitsijaa!… Me teemme sen työn teidän puolestanne! Valloitatte muka meidät. Me valloitamme teidät…
Sikäli kuin odotusaika pidentyi, kasvoi kuume kaikissa. André kärsi kauheasti. Millaista ihmisen onkaan tietää, että hänen aatteensa on oikea, mutta ettei hän voi sitä kannattaa! Ja sitäpaitsi tunsi hän itseensä tarttuvan sen sielullisen ruton, jota lauma-ajatusten väkevä hulluus, sodan kiihko levittää kansanjoukkoihin! Se tarttui kaikkiin ihmisiin, joita Christophe näki ympärillään, jopa häneen itseensäkin. Hän ja hänen tuttavansa eivät puhuneet enää keskenään. He vetäytyivät erilleen toisistaan.
Mutta mahdotonta oli enää kauan kestää tätä epävarmuutta. Tosiasiain tuuli heitti epäröivät leiriin tai toiseen, vasten heidän omaa tahtoaankin. Ja eräänä päivänä, jota seuraavana odotettiin ultimaatumia, — päivänä, jolloin kaikki sodan jouset olivat molemmissa maissa jännitetyt äärimmilleen ja olivat valmiit lennättämään surmaa, huomasi Christophe, että jokainen täällä, niin hänen asuintalossaan kuin muuallakin, oli tehnyt valintansa. Kaikki toisilleen vihamieliset puolueet järjestyivät nyt vaistomaisesti sen vihatun tai halveksitun valtiomahdin ympärille, joka edusti Ranskaa. Eivätkä ainoastaan tavalliset kunnon ihmiset. Kaunosielut, turmeltuneen taiteen apostolitkin pistivät vallattomiin novelleihinsa isänmaallisia uskontunnustuksia. Juutalaiset sanoivat puolustavansa esi-isiensä pyhää maata. Kuullessaan pelkän sanan "lippu" sai Hamilton kyyneleet silmiinsä. Ja kaikki olivat aivan vilpittömiä, kaikki olivat saaneet tartunnan, André Elsberger ja hänen syndikalistiset ystävänsä niinkuin muutkin, — pahemmin kuin muut: kun asiain pakko työnsi heidät puolueeseen, jota he inhosivat, niin menivät he siihen synkällä vimmalla, jonkinlaisella pessimistisellä raivolla, joka teki heistä sodan julmimpia välikappaleita. Työmies Aubert, jota hänen pintapuolisesti opittu humanitarisminsa ja vaistomainen chauvinisminsa repi kahdelle taholle, oli menettää järkensä. Kiduttuaan monta unetonta yötä oli hän lopulta kuitenkin keksinyt ratkaisun, joka sovitti kaikki: Ranska oli humaanisuuden synonyymi. Sen jälkeen ei hän enää puhellut Christophen kanssa. Melkein kaikki talon asukkaat olivat sulkeneet häneltä ovensa. Arnaud-naapuritkaan, niin herttaisia kuin he olivatkin, eivät kutsuneet häntä enää luokseen. He soittelivat edelleen, ympäröivät itseään taiteella; he koettivat unohtaa yhteisen tärkeän asian. Mutta he ajattelivat sitä alinomaa. Jos joku naapureista kohtasi Christophen kahden kesken, puristi hän ystävällisesti hänen kättään, mutta nopeasti, ja luikki sitten tiehensä. Ja jos Christophe näki samana päivänä useita heitä yhdessä, niin menivät he pysähtymättä hänen ohitseen, kylläkin tervehtien häntä, mutta hämillään. Sen sijaan lähestyivät nuo ihmiset yhtäkkiä toisiaan, vaikkeivät he olleet puhelleet vuosikausiin keskenään. Eräänä iltana viittasi Olivier Christophea ikkunan ääreen ja näytti hänelle sanaakaan virkkamatta, kuinka Elsbergerit juttelivat majuri Chabranin kanssa.