Äiti näki hänet. Hän ei kummastunut. Hän hymyili kuvaamattoman hellästi. Hän ei voinut edes ojentaa hänelle käsiään, ei sanoa yhtään sanaa. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa, suuteli äitiä, ja äiti häntä; suuret kyyneleet virtasivat pitkin Louisan poskia. Hän supatti:
— Odota vähän.
Christophe näki, että äitiä tukehdutti.
He eivät liikahtaneet paikaltaan. Äiti piti hänen päätänsä käsiensä välissä ja silitteli sitä hellästi; ja kyyneleet virtasivat yhä hänen silmistään. Christophe suuteli hänen käsiään, nyyhkytti, painoi kasvonsa hänen vuoteensa vaatteisiin.
Kun tukehduttava puuska meni Louisalta ohitse, koetti hän puhua. Mutta hän ei jaksanut enää löytää sanoja; hän erehtyi, ja Christophen oli vaikea häntä ymmärtää; mutta mitä se teki? He rakastivat toisiaan, näkivät toisensa, olivat toisiaan lähellä: sehän toki riitti. — Christophe kysyi loukkautunein mielin, miksi äiti oli näin yksin. Louisa puolusteli hoitajaansa:
— Hän ei voinut aina olla täällä: hänellä oli työnsä…
Heikolla, vähän väliä katkeavalla äänellä ja osaamatta virkkaa selvästi kaikkia tavuja Louisa ilmoitti pikku toivomuksensa, miten hänet olisi haudattava. Hän lähetti kahdelle muulle pojalleen, jotka olivat hänet unohtaneet, Christophella hellät hyvästinsä. Hän muisti myöskin Olivieria, jonka tiesi olevan niin hyvän Christophelle. Hän pyysi Christophea sanomaan, että hän lähetti Olivierille siunauksensa — (Louisa peruutti kohta arasti sanansa, ja käytti nöyrempää muotoa), — "terveisiä kunnioittavin tuntein"…
Tuli uusi tukehduttava kohtaus. Christophe tuki häntä, kun hän istui siinä vuoteessa. Hiki valui pitkin äidin kasvoja. Hän koetti väkisinkin hymyillä. Hän sanoi, ettei hän toivonut maailmassa enää mitään, koska kerran hänen kätensä oli hänen poikansa kädessä.
Ja yhtäkkiä tunsi Christophe sen käden vääntyvän ja jäykistyvän. Louisa avasi suutansa, hän katsoi poikaansa kuvaamattoman hellästi: — ja niin hän kuoli.
Saman päivän iltana tuli Olivier Christophen kotikaupunkiin. Hän ei ollut jaksanut sietää ajatusta, että Christophe oli yksin tällaisessa surussa, jonka hän tunsi omasta kokemuksestaan. Hän pelkäsi myöskin, millaisiin vaaroihin ystävä voisi joutua mentyään tällä tavoin Saksaan. Hän tahtoi olla siellä Christophea hoitamassa. Mutta hänellä ei ollut rahaa matkustaakseen Christophen luo. Saatettuaan Christophen asemalle ja palatessaan sieltä päätti hän myydä eräitä kalleuksia, mitä hänellä vielä oli jäljellä muistoina omaisiltaan; ja kun panttilaitos oli jo tähän aikaan kiinni, ja kun hän tahtoi matkustaa jo ensimäisellä junalla, aikoi hän mennä erään korttelissa asuvan rihkamakauppiaan puheille; silloin häntä vastaan tulikin kotiportaissa Mooch. Kun Mooch kuuli Olivierin aikomuksen, oli hän vilpittömästi pahoillaan, ettei Olivier ollut kääntynyt hänen puoleensa; hän esti jyrkästi Olivierin lähtemästä kauppiaan luokse, ja pakotti hänet ottamaan tarvittavat rahat häneltä. Hän oli aivan lohduton, että Olivier oli pantannut kellonsa ja myynyt kirjansa hankkiakseen Christophelle matkarahoja, koska hän olisi niin mielellään heitä auttanut. Hän tahtoi niin innoissaan heitä auttaa, että ehdotti Olivierille, että hänkin lähtisi Christophen luokse. Vaivoin sai Olivier hänet siitä aikeesta luopumaan.