Kiitäessään yön helmaan tuijotti Christophe silmät suurina eteensä ja ajatteli:
— Joudunko minä ajoissa?
Hän tiesi hyvin, että koska hänen äitinsä oli kirjoittanut näin, ei hän enää voinut häntä kauemmin odottaa. Ja kuumeisessa tuskassaan toivoi Christophe, että pikajuna olisi edes kulkenut kovemmin. Hän moitti katkerasti itseään, että oli jättänyt Louisan. Ja samalla hän kuitenkin tunsi, että ne moitteet olivat aivan turhia; hän ei ollut voinut muuttaa kohtaloaan toiseksi.
Pyöräin yksitoikkoinen jyrinä ja vaunun tärinä rauhoitti kuitenkin häntä, sai vähitellen valtaansa hänen sielunsa, niinkuin sävelten nousevat aallot, joita mahtava rytmi patoaa. Hän näki mielessään koko menneisyyden, kaukaisen lapsuuden utuisista unelmista saakka: entiset rakkautensa, toivomuksensa, pettymyksensä, huolensa, ja tuon riemua tuottavan voiman, tuon kiihkeän halun kärsiä, nauttia, luoda, riemun sammua elämän valoihin ja sen ylhäisiin varjoihin, kaiken sen, mikä oli hänen sieluaan, Jumalan kätkettyä henkeä. Kaikki tuntui hänestä tällä hetkellä, loitolta nähden, kirkkaalta. Hänen kaipuidensa temmellys, ajatusten hämäryys, hänen vikansa, erehdyksensä, vimmatut taistelunsa näyttivät hänestä virran pyörteiltä ja kuohuilta, joita mahtava joki vie ikuista määräänsä kohti. Hän ymmärsi nyt koettelemusten vuosien syvän tarkoituksen: jokainen koettelemus oli pato, jonka paisuva virta rytisyttäen särki; kulkua ahtaasta laaksosta toiseen, laajempaan, jonka hän sitten täytti kokonaan; joka kerta maisema avartui, ilmanranta tuli vapaammaksi. Ranskan kumpujen ja Saksan alankojen välillä oli joki uurtanut uomaansa, kylläkin taistellen, tulvehtien niityille, uurtaen kukkulain juurta, kooten, keräten itseensä kummastakin maasta hersyvät lähteet. Niin virtasi hän noiden maiden välillä, ei eroittaakseen niitä toisistaan, vaan ne yhdistääkseen; ne vihkiintyivät toisiinsa hänessä. Ja ensi kertaa elämässään tunsi Christophe selvästi tehtävänsä: temmaista mukaansa, sykkien näiden toisilleen vihamielisten kansojen keskellä niinkuin valtasuoni, kaikki molempien puolten elämänvoimat. — Omituista selkeyttä, tyyneyttä ja kirkkautta; se ilmestyi hänelle yhtäkkiä, niinkuin joskus kaikkein synkimmällä hetkellä saattaa tapahtua… Sitten kaukonäky hälveni; ja eteen ilmestyivät ainoastaan vanhan äidin kärsivät ja hellät kasvot. Aamu alkoi jo hieman sarastaa, kun hän tuli perille pieneen saksalaiseen kaupunkiinsa. Hänen täytyi varoa, ettei häntä siellä huomattaisi; sillä vanha vangitsemiskäsky oli häneen nähden yhä vielä voimassa. Mutta asemalla ei kukaan vilkaissutkaan häneen. Koko kaupunki nukkui; talojen ovet olivat kiinni, ja kadut tyhjät: oli se harmaa aamun hetki, jolloin yön valot kalpenevat eikä päivänvalo ole vielä tullut, — hetki, jolloin nukkuminen on suloisinta ja jolloin Idän kalpea kuulto saa ihmisen unet selkenemään. Jokin pikku palvelijatar aukaisi erään kaupan ikkunaluukut ja lauloi vanhaa kansan Liediä. Christophe riutui mielenliikutuksesta. Oi isänmaa! Rakas seutu!… Hän olisi tahtonut maata suudella. Ja kuullessaan tuota vaatimatonta laulua, joka hiveli hänen sydäntään, tunsi hän, kuinka onneton hän oli ollut ollessaan poissa sieltä, ja kuinka hän maataan rakasti… Christophe kulki edelleen, ja hän aivan pidätti hengitystään. Kun hän näki kotitalonsa, täytyi hänen pakostakin pysähtyä ja painaa kätensä huulilleen, ettei olisi huutanut. Miten olikaan nyt sen rakkaan olennon laita, joka siellä asui, ja jonka hän oli hyljännyt?… Sydän alkoi taas sykkiä, ja hän meni melkein juosten ovelle. Ovi oli raollaan. Hän työnsi sitä. Ketään ei näkynyt… Vanhat, puiset portaat narisivat hänen noustessaan. Hän meni yläkerrokseen. Talo oli ikäänkuin autio. Hänen äitinsä kamarin ovi oli kiinni.
Christophe laski sykkivin sydämin kätensä oven ripaan. Hänellä ei ollut voimaa avata…
Louisa oli yksinään, vuoteenomana, ja tunsi loppunsa tulevan. Hänen pojistaan oli toinen, Rudolf, liikemies, asettunut Hampuriin, ja toinen, Ernest, mennyt Amerikaan, eikä tiedetty, mihin hän oli siellä joutunut. Kukaan ei pitänyt huolta hänestä, paitsi erästä naapurin vaimoa, joka kävi pari kertaa päivässä katsomassa, mitä hän tarvitsi, viipyi siellä tuokion ja lähti jälleen omiin hommiinsa. Nainen ei ollut varsin säntillinen, ja myöhästyi usein. Louisasta oli varsin luonnollista, että hänet unhotettiin, samoin kuin hänestä oli sekin luonnollista, että hänen oli paha olla. Hän oli tottunut vaivoihin ja oli kärsivällinen kuin enkeli. Hänellä oli sydäntauti, ja tukehduttavia puuskia, niin ankaria, että hän luuli niihin kuolevansa: hän makasi silloin silmät ammollaan, kouristaen sormillaan peitettä, ja hiki vuoti virtana pitkin hänen kasvojaan. Hän ei valitellut. Hän tiesi, että niin täytyi olla. Hän oli valmis, oli jo saanut pyhän ehtoollisen. Ainoastaan yksi huoli hänellä oli: ettei Jumala pitäisi häntä kelvollisena pääsemään hänen paratiisiinsa. Kaikkeen muuhun hän tyytyi kärsivällisesti.
Vaatimattoman asumuksensa hämärään nurkkaan, alkoovin seinään, vuoteen pääpuoleen oli hän muodostanut muistojensa pyhätön; sinne hän oli koonnut kaikkien rakkaittensa kuvat: kolmen pikku poikansa, puolisonsa, jota hän rakasti yhä niinkuin rakastumisen ensi päivinä, vanhan isoisän, ja veljensä Gottfriedin: hän oli liikuttavan kiintynyt kaikkiin niihin, jotka olivat olleet hänelle hiukankin hyviä. Louisa oli pistänyt viimeisen valokuvan, jonka Christophe oli hänelle lähettänyt, nuppineulalla kiinni peitteeseensä, lähelle kasvojaan; ja Christophen viimeiset kirjeet olivat hänen päänalaisensa alla. Hän piti järjestyksestä ja suuresta siisteydestä; hän kärsi siitä, ettei hänen huoneessaan nyt kaikki ollut oikein paikallaan. Hän kuunteli kaikenlaisia pikku ääniä ulkoa, niistä hän voi päättää, mikä päivän aika oli. Hän oli sillä tavoin kuunnellut niitä jo kauan! Koko ajan, minkä hän oli asunut tässä ahtaassa huoneessa… Hän ajatteli rakasta Christopheaan. Miten sanomattomasti hän olisi tahtonut, että Christophe olisi ollut hänen luonaan tällä hetkellä! Ja kuitenkin, vaikkei hän siellä ollutkaan, niin Louisa tyytyi. Hän oli varma, että hän näkisi hänet siellä ylhäällä. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ummistaa silmänsä, niin näki hänet jo. Hänen päivänsä menivät puolihorroksissa, menneisyyden muistoissa.
Hän oli olevinaan entisessä talossa Rheinin rantaäyräällä… Oli pyhäpäivä… Kaunis kesäpäivä. Ikkuna oli auki: valkealla tiellä aurinko säihkyi. Linnut laulelivat. Melchior ja isoisä istuivat ulkona oven edessä. Juttelivat keskenään ja nauroivat ääneen. Louisa ei heitä nähnyt; mutta hän oli iloissaan, että hänen miehensä oli sinä päivänä kotona, ja että ukki oli niin hyvällä tuulella. Louisa askaroi alahuoneessa, keitti ruokia: juhlapäivällistä; hän oli työstään niin tarkka kuin silmäterästään; hänellä oli varustettu toisille yllätyskin: kastanjakakku; hän nautti jo, miten pikku poju huutaisi ilosta sen nähdessään… Poju, missä hän oli? Tuolla ylhäällä: Louisa kuuli hänen pianonsa soivan. Hän ei ymmärtänyt, mitä Christophe soitti, mutta hän oli niin onnellinen tuota tuttua pikku yrittelyä kuunnellessaan, onnellinen tietäessään, että hän oli siellä, istui niin kiltisti… Miten kaunis päivä! Tiukujen helinä soi iloisesti, kun rattaat kulkivat ohitse tietä pitkin… Ah, herranen aika! Se paisti! Kunhan se ei palaisi, sillä välin kuin hän katseli ulos ikkunasta! Hän hätkähti, ettei vain ukki, josta hän piti niin kovasti ja jota hän kuitenkin arasteli, olisi tyytymätön ja moittisi häntä… Jumalan kiitos, ei ollut tullut vielä mitään haittaa. Kas niin, kaikki oli valmista, pöytä oli katettu. Hän kutsui Melchioria ja ukkia syömään. He vastasivat hilpeästi. Entä pikku poju?… Hän ei soittanut enää. Hetken oli hänen pianonsa jo ollut vaiti, vaikkei Louisa ollut sitä huomannut… — "Christophe!"… Mitä hän puuhasit Ei kuulunut ääntäkään, aina hän unohti tulla alas päivälliselle: isä alkaisi häntä vielä torua. Äiti juoksi kiireesti ylös portaita… — "Christophe!" Ei vastausta. Hän avasi oven ja meni kamariin, jossa Christophen piti ahkeroida. Siellä ei ketään. Kamari oli tyhjä, piano suljettu… Äidille tuli tuska. Mihin hän oli joutunut? Ikkuna oli auki. Hyvä Jumala, ehkä hän oli pudonnut. Äiti on suunniltaan. Hän kurkistaa alas ikkunasta… — "Christophe!" Ei näy missään. Hän juoksee läpi kaikkien huoneiden. Alhaalta isoisä huutaa: "Tule vaan, älä ole milläsikään, hän tulee kyllä sitten luoksemme." Louisa ei tahdo mennä alas; hän tietää, että Christophe on siellä: on mennyt piiloon, tahtoo kiusata häntä. Voi sellaista pikku häijyä!… Niin, Louisa on siitä varma, permantohan narahti, Christophe on oven takana. Hän tahtoo avata oven. Mutta siinä ei ole avainta. Se avain, avain! Louisa hakee piirongin laatikosta, keskeltä jos jonkinlaisia muita avaimia. Tuo, tuo se on,… ei, ei se ole se… Ah, viimeinkin!… Hän ei saa avainta mitenkään menemään lukkoon. Hänen kätensä vapisee. Hän koettaa avata kiireesti; on kiire. Minkä tähden? Hän ei sitä tiedä; mutta hän tietää, että on kiire: ellei hän kiiruhda, ei ole enää aikaa. Hän kuulee Christophen syvän hengityksen oven takaa… Voi, voi tuota avainta!… Viimein toki. Ovi aukeaa. Iloinen huuto. Se oli hän. Christophe heittäytyi hänen kaulaansa… Voi sitä häijyä, kilttiä, rakasta pojua!…
Louisa on avannut silmänsä. Christophe on siinä, hänen edessään.
Hetken oli Christophe katsellut häntä, nähnyt kuinka hän oli muuttunut: kuinka hänen kasvonsa olivat samalla sekä venyneet että pöhöttyneet; minkälainen vaikeneva kärsimys niissä kuvastui ja teki hänen alistuvaisen hymynsä vieläkin sydäntä viiltävämmäksi; ja sitten tämä hiljaisuus, tällainen yksinäisyys… Christophen sydäntä särki…