Christophe heittäytyi kymmentä suuremmalla innolla kuin ennen luomistyöhön. Hän veti siihen mukaansa Olivierinkin. He olivat päättäneet, synkkien ajatustensa vastavaikutuksesta, sommitella yhdessä eepoksen Rabelais'n teosten mukaan. Se oli kauttaaltaan leveän materialismin värittämä, materialismin, jollainen aina seuraa sielullisesti ahtaita aikoja. Jo ennestään runoiltujen sankarien lisäksi, — Gargantuan, veli Jeanin, Panurgen, — sommitteli Olivier Christophen keksinnöstä uuden henkilön, talonpojan nimeltä Jacques Patience, Maltti-Jaakko: yksinkertainen, ovela, viekas, alistuvainen; hän oli aina toisten leluna, ryöstettävänä ja pieksettävänä, ja antoi muiden tehdä, mitä tahtoivat, — liehiä vaimoaan, polttaa peltonsa, suostui kaikkeen, — väsymättä kuitenkaan, vaan rakentaen talonsa ja viljellen maansa uudestaan, — lähtien pakosta toisten kanssa sotaan, kantaen seljässään kaikkien muiden sälyt, saaden köniinsä, ja myöntyen kaikkeen, luottaen parempaan tulevaisuuteen, huvitettuna herrainsa nylkemisestä ja saamistaan iskuista, sanoen: "Kyllä ne loppuvat aikanaan"; hän näki aavistuksella heidän lähenevän kuperkeikkansa ja odotti sitä syrjäsilmällä katsellen, ja nauroi sille suurella, vaiteliaalla suullaan jo etukäteen. Eräänä päivänä Gargantua ja veli Jean sitten hukkuivatkin ristiretkellä. Maltti-Jaakko katseli lauhkeasti menoa, ei ollut millänsäkään, pelasti Panurgen hukkumasta ja sanoi: "Tiedän kyllä, että sinä taas kerran teet minulle pirut, se on selvä; mutta en tule toimeen ilman sinua: sinä olet minun pernalleni terveellinen, sinä nauratat minua."

Tälle runoelmalle Christophe sommitteli suuria sinfoonisia kuvaelmia, joissa oli sooloja ja kuoroja, koomillis-sankarillisia taisteluita, riehakoita markkinanäytöksiä, kermessejä, lauluäänellisiä hullutuksia, madrigaaleja à la Jannequin, valtavaa, lapsellista iloa, myrsky merellä, Soiva saari kelloineen, ja lopussa pastoraalisinfonia, uhkuvaa niittyjen tuoksua, huilujen ja oboeiden kuulasta riemua, ja muinaisen Ranskan kirkassieluisia kansanlauluja. — Ystävysten työ oli ainaista hurmausta. Laiha, kalpeaposkinen Olivier sai oikean voimistuskylvyn Christophen terveydestä. Läpi heidän ullakkokamarinsa pauhasi raitis ilma. Verratonta onnea! Luoda koko omalla ja ystävänsä sydämellä! Kahden rakastuneen syleily ei ole suloisempaa eikä rajumpaa kuin tällainen ystävyshenkien yhtyminen. He olivat lopulta sulautuneet niin täydellisesti toisiinsa, että heidän päässään syttyi usein yhtäaikaa aivan sama ajatus. Tai kirjoitti Christophe musiikin valmiiksi johonkin näytökseen, johon Olivier sitten teki sanat. Christophe kiidätti ystäväänsä valtavassa vanavedessään. Hänen henkensä kietoi toisen sielun sisäänsä ja teki sen hedelmälliseksi.

Luomisen ilon lisäksi tuli vielä voitonriemu. Hecht oli päättänyt julkaista Davidin; ja kappale herätti hyvin levitettynä heti vastakaikua ulkomailla. Muuan huomattu wagnerilainen Kapellmeister, Hechtin ystävä, joka oli liikkeineen asettunut Englantiin, ihastui suuresti teokseen; hän esitti sen monissa konserteissa, huomattavalla menestyksellä, sillä kappaleen maine oli levinnyt Kapellmeisterin entusiasmin voimalla Saksaankin, jossa myöskin David oli esitetty. Tuo Kapellmeister oli ruvennut Christophen kanssa kirjevaihtoon; hän oli tilannut häneltä uusia töitä, tarjosi hänelle palvelustaan, ja reklamoi hurjasti häntä. Saksassa huomattiin nyt Ifigeneian hyvät puolet, vaikka sille aikoinaan oli vihelletty. Huudettiin, että Christophe oli nero. Eräät Christophen elämäntapaukset lisäsivät romanttisuudellaan melkoisesti mielenkiintoa häntä kohtaan. Frankfurter Zeitung julkaisi ensimäisenä pauhaavan ylistysartikkelin. Toiset seurasivat esimerkkiä. Silloin huomasivat jotkut lehdet Ranskassakin, että heillä oli joukossaan suuri säveltäjä. Eräs parisilainen orkesterinjohtaja pyysi Christophelta hänen Rabelais-eepostansa ennenkuin se vielä oli valmiskaan; ja Goujart, joka aavisti, että hänen edessään oli tuleva kuuluisuus, alkoi nyt puhua salaperäisin sanoin eräästä nerosta, joka oli hänen ystävänsä ja jonka hän oli löytänyt. Hän kiitteli komeassa artikkelissa Davidia, — muistamattakaan enää, että hän viime vuonna oli uhrannut sille pari hävytöntä riviä. Eikä kukaan muukaan Goujartin piirissä enää niitä muistanut, tai kummastellut tätä käännettä. Kuinka monet parisilaiset ovatkaan aikoinaan häväisseet Wagneria ja Franckia, joita he nykyään ihailevat; mutta nyt he käyttävät heitä aseinaan murskatakseen toisia uusia taiteilijoita, joita he jälleen huomenna ylistävät!

Christophe ei ollut laisinkaan odottanut tällaista menestystä. Hän tiesi kyllä, että hän kerran voittaisi; mutta hän ei ajatellut, että se päivä oli jo niin lähellä; ja hän oli epäluuloinen näin nopeaa onnistumista kohtaan. Hän kohautti hartioitaan, ja sanoi, että antakoot hänen olla rauhassa. Hänestä olisi asia ollut ymmärrettävää, jos Davidia olisi kiitetty edellisenä vuonna, silloin, kun hän sitä kirjoitti, mutta nyt hän oli siitä jo kaukana, hän oli jo päässyt muutamia askelmia ylemmäksi. Hän olisi tahtonut sanoa noille ihmisille, jotka puhuivat tuosta hänen vanhasta työstään:

— Älkää minua kiusatko sillä moskalla! Se on yhtä inhottava kuin tekin.

Ja hän painui uuteen, työhönsä, hiukan harmissaan, että häntä häirittiin siinä. Ja kuitenkin oli hän pohjaltaan tyytyväinenkin. Kunnian ensimäiset säteet ovat kovin suloisia. On hyvää ja tervettä voittaa. Tuntuu kuin ikkuna aukeaisi ja päästäisi sisälle kevään ensi tuulahdukset. — Joskin Christophe muka halveksi entisiä töitään, ja varsinkin Ifigeneiaa, oli hänelle kumminkin ikäänkuin hyvitystä nähdä, miten arvostelu Saksassa kehui tätäkin hänen surkeaa kyhäystään, samaa, jonka vuoksi häntä oli äskettäin niin paljon häväisty; nyt anelivat teatterit sitä näyttämöilleen, kuten eräs Dresdenistä hänelle tullut kirje osoitti; kirjeessä näet sanottiin, että oltaisiin onnellisia, jos saataisiin esittää se kappale seuraavalla näytäntökaudella.

Samana päivänä, jona Christophe sai tämän uutisen ja jolloin hän viimeinkin, pitkien kärsimysten vuosien jälkeen, näki kaukana edessään tyynemmän ja voitokkaan tulevaisuuden, saapui hänelle kirje Saksasta. Oli iltapuoli. Hän peseytyi paraikaa, jutellen Olivierin kanssa huoneesta toiseen, kun talonmiehen vaimo pisti oven alitse sisään kirjeen. Äidin käsialaa… Christophe oli juuri aikonut kirjoittaa äidille; hän nautti jo mielessään, että voisi puhua hänelle menestyksestään ja että äiti olisi hyvillään. Christophe aukaisi kirjeen. Siinä oli ainoastaan muutamia rivejä. Ja kuinka vapisevaa käsiala oli!

"Rakas poikani, minä en voi oikein hyvin. Jos sinulle kävisi päinsä, tahtoisin nähdä sinua vielä kerran. Suutelen sinua.

Äitisi."

Christophelta pääsi äänekäs valitus. Olivier, joka työskenteli viereisessä huoneessa, juoksi peljästyneenä hätään. Christophe ei voinut puhua, osoitti vain kirjettä, joka oli hänen pöydällään. Ja hän valitti yhä, kuuntelematta, mitä Olivier sanoi; Olivier oli yhdellä silmäyksellä lukenut kirjeen ja koetti Christophea rauhoittaa. Christophe oli heittänyt takkinsa vuoteelleen, hän juoksi nyt sängyn luo, vetäisi takin ylleen ja meni ulos, panematta edes kaulusta kaulaansa, — (hänen kätensä vapisivat liiaksi). Olivier sai hänet portaissa kiinni: mitä Christophe aikoi? Lähteä ensimäisellä junalla? Junia ei mennyt ennenkuin illalla. Oli parempi odottaa kotona kuin asemalla. Oliko hänellä edes kylliksi rahaa? — He käänsivät taskunsa nurin, mutta eivät löytäneet enempää kuin kolmisenkymmentä frangia, vaikka panivat koko omaisuutensa yhteen. Oli syyskuu; Hecht, Arnaud, kaikki heidän ystävänsä olivat vielä maalla. Ei ketään, kenen puoleen kääntyä. Christophe joutui suunniltaan, hän sanoi, että hän kulkee kappaleen matkaa jalkaisin. Olivier pyysi häntä odottamaan tunnin ajan ja lupasi hankkia puuttuvan summan. Christophe suostui; hän ei jaksanut itse ajatella mitään. Olivier juoksi panttilaitokseen: ensi kertaa elämässään meni hän nyt sinne; itse puolestaan olisi hän kärsinyt vaikka mitä puutetta ennenkuin olisi pantannut yhtään rakkaista esineistään, joihin kaikkiin liittyi jokin muisto; mutta nyt koski asia Christophea, eikä aikaa ollut hukata. Hän jätti panttiin taskukellonsa, ja sai siitä paljon vähemmän kuin oli odottanut. Täytyi mennä takaisin kotiin ja ottaa muutamia omia kirjoja ja viedä ne vanhojen kirjojen kauppiaalle. Se tuntui tuskalliselta; mutta paljoa ei hän sitä tällä kertaa ajatellutkaan: Christophen suru tukehdutti kaikki muut hänen mietteensä. Olivier tuli kotiin, ja näki Christophen samalla paikalla, johon hän oli jäänyt, istumassa pöydän ääressä, aivan lamassa. Olivierin kokoama summa ja ne kolmekymmentä frangia, mitä heillä oli ennestään, riitti oivallisesti. Christophe oli liian tuskissaan muistaakseen kysyä, kuinka ystävä nämä rahat oli hankkinut, tai jäikö hänelle edes rahaa elääkseen hänen poissa ollessaan. Eikä Olivier ajatellut sitä seikkaa enemmän kuin toinenkaan; hän oli antanut Christophelle kaikki, mitä hänellä oli. Nyt hänen täytyi pitää Christophesta huolta aivan kuin lapsesta, kunnes Christophe oli lähtenyt. Hän saattoi ystävänsä asemalle, eikä eronnut hänestä ennenkuin juna lähti liikkeelle.