— Niin, näen hyvin, että te haaveksitte alinomaa, sanoi Christophe; mutta on paha, että tuhlaatte sellaista mielikuvituksen voimaa elämän pikku harmeja vastaan; siitä mielikuvituksesta voisi näet syntyä jälleen uutta elämää.
— Eikö se ole melkein kaikkien ihmisten kohtalo? Ettekö tekin kuluta voimaanne suuttumukseen ja taisteluihin?
— Se on aivan toinen asia. Minä olen siihen syntynyt. Katsokaahan minun käsivarsiani, kämmeniäni. Minun terveyteni vaatii tappelua. Mutta teillä ei ole liikoja voimia; sen, muuten, hyvin huomaa.
Olivier katseli alakuloisena laihoja sormiaan ja vastasi:
— Niin, heikko minä olen, olen ollut aina. Mutta minkäpä sille voi?.
Täytyy kestää ja elää.
— Millä te elätte?
— Annan tunteja.
— Mitä tunteja?
— Monenlaisia. Opetan latinaa, kreikkaa, historiaa. Valmistan poikia ylioppilastutkintoon. Luennoin sitäpaitsi siveysoppia eräässä kunnalliskoulussa.
— Mitä luennoitte?