Christophe avasi liivinsä napit ja hengitti keuhkojensa pohjasta.
Olivier meni heti avaamaan ikkunan.
— Teillä mahtaa aina olla paha kaupungeissa, monsieur Krafft. Minua ei uhkaa se vaara, että kärsisin liiasta voimastani. Minä tarvitsen niin vähän ilmaa, että voin elää kaikkialla. Kuitenkin on minunkin joskus, kesäisinä öinä, vaikeaa. Pelolla ajattelen niiden tuloa. Silloin istun vuoteeni reunalla, ja tuntuu kuin tukehtuisin.
Christophe katsoi pieluspinoa, joka oli Olivierin sängyssä, ja Olivierin väsyneitä kasvoja; ja hän näki sielussaan hänen yksinäisen, synkän elämäntaistelunsa.
— Muuttakaa täältä pois, sanoi hän. Mitä varten te täällä asutte?
Olivier kohautti olkapäitään, ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:
— Yhdentekevää, missä tahansa!…
Ylemmästä kerroksesta kuului askelten kolinaa. Alemmasta kimeitä, riiteleviä ääniä. Ja joka minutti tärisytti seiniä kadulla ohi kiitävien raitiovaunujen jyrinä.
— Entä tämä koko talo! jatkoi Christophe. Täällähän löyhkää lialta, ummehtuneelta, epäsiistiltä, tuntuu kaikkialla surkea kurjuus; kuinka te voitte illoin tulla tänne sisäänkin? Eikö se vie suorastaan kaikkea elämänhalua? Minun olisi mahdoton elää tällaisessa. Ennen makaisin yöni vaikka jonkin sillan alla.
— Kyllä se minuakin ensin vaivasi. Olen yhtä herkkä inholle kuin tekin. Kun olin lapsi ja minua vietiin kävelemään, niin minun sydäntäni kouristi, jos ainoastaan kuljettiin jonkin väkeä kuhisevan ja likaisen kadun kautta. Minulle tuli kummallinen kauhu, jota en uskaltanut ilmaista. Minä ajattelin: "Jos nyt tulisi maanjäristys, niin minä kuolisin, ja jäisin ainaiseksi tänne"; ja se tuntui onnettomuuksista kamalimmalta. En aavistanut, että kerran asuisin samanlaisissa paikoissa, vapaaehtoisesti, ja että ehkä sellaisessa kuolisinkin. On täytynyt supistaa vaatimuksiaan. Tällainen inhottaa minua yhäkin; mutta koetan olla sitä ajattelematta. Noustessani asuntoni portaita tukin silmäni, korvani, nenäni, kaikki aistit, kääriydyn itseeni. Ja sitäpaitsi näen alhaalta, katsokaapas, tuon katon takaa, akaasiapuun latvan. Istahdan tähän nurkkaan, sillä tavoin, etten näe mitään muuta. Illoin, kun tuuli häilyttää puuta, olen olevinani kaukana Parisista; suurten metsien humina ei minusta koskaan ennen tuntunut niin suloiselta kuin joskus tämän puun pykäläisten lehtien silkkinen suhina.