— Kuulkaahan, sanoi hän, luuletteko, että minä tulin tänne aseissa teitä vastaan? Minua inhottavat sellaiset ihmiset, jotka tekevät psykoloogisia tutkimuksia ystävyyden kustannuksella. Ainoa mitä tahdon, on se, että molemmilla on oikeus olla vapaita ja rehellisiä, antaa ilmi suoraan tunteensa, häpeämättä joutavaa, pelkäämättä sitoutuvansa siten ainaiseksi tai joutuvansa sitten aikoinaan siitä sisälliseen ristiriitaan, — oikeus pitää toisistaan nyt, mutta sitten, hetki myöhemmin olla pitämättä. Eikö se ole miehekkäämpää ja rehellisempää, vai mitä?
Olivier katseli häntä vakavasti ja vastasi:
— Se on kyllä varma. Se on miehekkäämpää, ja te olette voimakas. Mutta minä en ole liioin voimakas.
— Olen aivan varma, että te olette, vastasi Christophe; mutta toisella tavalla. Muuten: minä tulinkin juuri auttamaan teitä voimakkaaksi, jos tahdotte apua. Sillä se, mitä nyt puhuin, sallii minun lisätä, suoremmin kuin olisin voinut ilmaista, jos en olisi äskeistä puhunut, että — päättämättä mitään varmaa tulevaisuudesta, — minä pidän teistä.
Olivier punastui korviin asti. Hän oli niin hämillään, ettei voinut liikahtaa eikä mitään vastata. Christophe katseli kamaria.
— Teillähän on huono asunto. Eikö teillä ole toista huonetta?
— On romukonttori.
— Uh, eihän tässä voi hengittääkään. Ja te saatatte asua tässä.
— Siihen tottuu.
— Minä en ikinä tottuisi.