Juuri näinä kuumeisina avuttomuuden, kiihkeän inhon ja mystillisen odotuksen päivinä, jolloin hän kurotteli käsiään tuntemattoman Vapauttajan puoleen, hän kohtasi Olivier Jeanninin.
Rouva Langeais ei jättänyt kutsumatta Christophea, joka oli sinä talvena muotisäveltäjä, taloonsa vieraaksi. Christophe tuli, eikä hänen käytöksensä siellä ollut kursailevampi kuin muuallakaan. Siitä huolimatta piti rouva Langeais häntä sangen viehättävänä: — Christophe voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän oli muodissa; hän oli ihmisistä aina hurmaava; sellaista kesti muutaman kuukauden. — Sitä vastoin ei Jacqueline, joka siihen aikaan eli suuntavirtausten ulkopuolella, näyttänyt kovin ihastuneen häneen; yksinomaan se seikka, että eräät hänelle vastenmieliset olennot ylistelivät Christophea, teki Jacquelinen epäluottavaksi. Sitäpaitsi loukkasi häntä Christophen puuskapäisyys, hänen tapansa puhua kovalla äänellä ja hänen iloisuutensa. Jacquelinen nykyisessä sieluntilassa tuntui elämänilo hänestä raa'alta; hän etsi alakuloista valohämyä, ja kuvitteli rakastavansakin sitä. Christophessa oli liiaksi kirkasta aurinkoa. Mutta kun Jacqueline puheli Christophen kanssa, kertoi Christophe hänelle ystävästään: hänellä oli sisäinen vaatimus tehdä ystävänsäkin osalliseksi kaikesta onnesta, mikä häntä itseään kohtasi; uudet ystävyyssuhteet olisivat Christophesta tuntuneet itsekkäiltä, ellei myöskin Olivier olisi saanut niistä osaansa. Ja Christophe puhui niin kauniisti, että Jacquelinen sydän värähti toivosta nähdä tuo olento, jonka sielunelämä oli sopusoinnussa hänen omain ajatustensa kanssa, siksi kutsutti Jacqueline myöskin Olivierin vieraaksi vanhempiensa kotiin. Olivier ei suostunut tulemaan aivan heti: ja se seikka salli Christophen ja Jacquelinen viimeistellä kaikessa rauhassa hänestä luomaansa ihannekuvaa, niin että kun hän lopultakin tuli, täytyi hänen ehdottomasti näyttää Jacquelinesta tuon kuvitelman mukaiselta.
Olivier tuli, mutta hän ei puhunut juuri mitään. Hänen ei tarvinnutkaan puhua. Hänen älykkäät silmänsä ja hymynsä, hänen hieno käytöksensä ja hänestä henkivä ja säteilevä tyyneys lumosivat hyvin ymmärrettävästi Jacquelinen. Christophen luonne sen sijaan lisäsi vain Olivier Jeanninin arvoa. Jacqueline ei ilmaissut, mitä ajatteli, sillä hän pelkäsi omaa heräävää tunnettaan; ja hän puheli yhä edelleen ainoastaan Christophen kanssa: mutta sen puhelun esineenä oli aina Olivier. Christophe oli niin onnellinen, kun sai kertoa ystävästään, ettei huomannut, miten suuresti tämä keskustelun aihe tyttöä imellytti. Hän puhui myöskin itsestään. Ja Jacqueline kuunteli häntä hyväntahtoisesti, vaikkei se kiinnittänytkään hänen mieltään. Ja sitten johti Jacqueline keskustelun jälleen sellaisiin kohtiin Christophen elämästä, joissa myöskin Olivier oli osakkaana.
Jacquelinen pikku kohteliaisuudet olivat vaarallisia sellaiselle pojalle kuin Christophe, joka ei osannut epäillä mitään. Huomaamattaan Christophe rakastui häneen. Hänestä oli ilo käydä usein Jacquelinen kodissa; hän piti nyt huolta ulkoasustaan; ja jokin tunne, josta hän itse jo oli hyvin selvillä, alkoi hellällä ja hymyilevällä riutumuksellaan täyttää kaiken, mitä hän vain ajatteli. Olivier oli samoin rakastunut Jacquelineen jo ensimäisinä päivinä. Hän luuli nyt itsensä hyljätyksi, ja kärsi salaa siitä. Christophe lisäsi hänen kipuaan kertomalla hänelle iloisesti, kun palasi tytön vanhempien kodista, pakinoistaan Jacquelinen kanssa. Olivierin päähän ei pälkähtänytkään, että Jacqueline olisi mieltynyt juuri häneen. Vaikka hänen optimisminsa olikin lisääntynyt Christophen seurassa, niin oli hän yhä itseään kohtaan epäluottava; hän ei jaksanut uskoa, että häntä koskaan voitaisiin rakastaa, hän näki itsensä liian rehellisin silmin: — kukapa olisikaan rakkauden arvoinen, jos häntä arvosteltaisiin hänen ansioittensa eikä rakkauden lumouksen ja laupeuden mittapuulla?
Eräänä iltana, kun hänet oli kutsuttu tuon perheen luo, tunsi hän, että hän olisi siellä liian onneton, jos hänen täytyisi taas nähdä olettamaansa Jacquelinen välinpitämättömyyttä häntä kohtaan; ja siksi hän pyysi Christophea menemään sinne yksinään, sanoen muka olevansa väsynyt. Christophe ei aavistanut mitään ja suostui hyvillä mielin lähtemään. Naivissa itsekkyydessään ei hän ajatellut muuta kuin että saisi nyt olla Jacquelinen seurassa kahden kesken. Mutta se ilo loppui lyhyeen. Kun Jacqueline kuuli, ettei Olivier tulisikaan, muuttui hän heti ikävystyneen näköiseksi, ärtyneeksi, kyllästyneeksi ja menetti malttinsa; hänellä ei ollut enää mitään halua viehättää; hän ei kuunnellut Christophea ja vastasi miten sattui; ja Christophe sai tuntea senkin nöyryytyksen, että näki tytön tukkivan ärtynyttä haukotustaan. Jacquelinea itketti. Yhtäkkiä hän poistui vieraiden parista kesken kutsuja eikä hän enää saliin ilmestynyt.
Christophe palasi kotiinsa aivan ymmällään. Pitkin matkaa koetti hän selvittää mielessään tätä kummallista käännettä; hänen sielussaan alkoi välkähdellä jo joitakuita totuuden säteitä. Kotona tapasi hän Olivierin, joka valvoi ja odotti häntä ja kysyi häneltä, välinpitämättömäksi tekeytyen, mitä illanviettoon kuului. Christophe kertoi hänelle, miten paha onni hänellä oli ollut. Sikäli kuin hän puhui, näki hän Olivierin kasvojen kirkastuvan.
— Entä sinun väsymyksesi? kysyi Christophe. Miksi et olekaan mennyt makaamaan?
— Oh, minä voin jo paremmin, vastasi Olivier, minä en olekaan enää väsynyt.
— Aivan niin, sen kyllä uskon, sanoi Christophe ovelasti; luulen, että sinulle teki hyvää, ettet tullut.
Hän katsoi ystäväänsä hellästi ja veitikkamaisesti, meni kamariinsa, ja kun pääsi sinne yksin, alkoi nauraa hiljaa, mutta niin makeasti, että vedet vuotivat hänen silmistään.