— Anna tätisi olla rauhassa! Etkö sinä sitten tiedä, että tuo nais-parka on hyvin kipeä!

Jacqueline kalpeni; ja vapisevalla äänellä hän kysyi, mikä tädillä oli. Hänelle ei tahdottu sitä sanoa. Viimein onnistui hänen saada tietää, että Marttaa vaivasi vatsasyöpä; se oli ollut hänellä jo muutamia kuukausia.

Jacquelinelle tuli silloin kauhun päivät. Hän rauhoittui aina hiukan, kun sai nähdä tätinsä. Onneksi Martta ei kärsinyt tautinsa tähden kovia kipuja. Hänen läpikuultavilla kasvoillaan oli yhä tuo entinen tyyni hymy, joka näytti aivan kuin sisäisen lampun heijasteelta. Jacqueline ajatteli:

— Ei, se ei ole mahdollista, he ovat erehdyksessä, hän ei olisi näin tyyni…

Ja hän alkoi jälleen purkaa entisiä salaisuuksiaan tädille, ja Martta kuunteli niitä vielä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Joskus hän vain nousi keskellä juttelua ja lähti huoneesta, mutta mikään ei ilmaissut, että hänellä oli tuskia; eikä hän tullut takaisin ennenkuin kohtaus oli mennyt ohitse ja hänen kasvonsa jälleen saaneet entisen kirkkautensa. Hän ei tahtonut, että hänen tautiinsa millään tavoin vihjailtiin, hän koetti sitä salata; ehkä hänen oli hyvä itsensäkin olla sitä liikaa ajattelematta: tauti, joka häntä kalvoi, kauhisti häntä, hän koetti haihduttaa sitä mielestään; hän yritti nyt ainoastaan olla häiritsemättä viimeisten aikojensa rauhaa. Loppu tuli nopeammin kuin oli ajateltukaan. Pian ei hän enää ottanut vastaan ketään muita kuin Jacquelinen. Sitten sai tyttökin viipyä hänen luonaan yhä vähemmän aikaa kerrallaan. Viimein tuli eron päivä. Martta oli vuoteessa, josta hän ei ollut noussut enää viikkokausiin, ja otti hellät jäähyväiset pikku ystävältään, lempein ja lohduttavin sanoin. Sitten hän sulkeusi kotiinsa, kuollakseen.

Jacqueline joutui kuukausia kestävään epätoivoon. Martan kuolema sattui hänen sielullisen hätänsä pahimmilla hetkillä, ja juuri täti oli ollut hänen ainoa auttajansa. Jacqueline jäi kuvaamattoman orvoksi. Hän olisi kaivannut tuekseen uskoa. Näytti tosin siltä kuin hänen ei olisi tarvinnut olla sitä tukea vailla: olihan häntä aina opetettu harjoittamaan uskonnollista hartautta; hänen äitinsäkin noudatti uskonmenoja tarkoin. Mutta siinäpä se juuri olikin: hänen äitinsä noudatti niitä, mutta Martta-täti ei tehnyt sitä koskaan. Ja mahdoton oli välttää vertailua! Lapsen silmät huomaavat paljon valhetta, jota vanhemmat ihmiset eivät tule enää ajatelleeksikaan; yhtä helposti he keksivät kaikenlaisia heikkouksia ja epäjohdonmukaisuuksiakin. Jacqueline huomasi, että hänen äitinsä ja muut, jotka sanoivat uskovansa, pelkäsivät yhtä paljon kuolemaa kuin jos eivät olisi uskoneet. Ei, sellainen tuki ei riittänyt. Tämän lisäksi tulivat vielä personallisetkin kokemukset, kapinoimishalu, monet vastenmieliset seikat, typerä rippi-isä, joka loukkasi häntä… Jacqueline rukoili kyllä edelleen, aivan kuin käydään vieraisilla, kun kerran hyvä kasvatus sitä vaatii. Uskonto, kuten maailmakin, tuntuivat hänestä tyhjiltä. Hänen ainoa apunsa oli vainajan muisto, ja siihen hän nyt turvautui. Hänellä oli paljon syytä katua käytöstään vainajaa kohtaan, josta hän vielä äsken nuorekkaassa itsekkyydessään ei ollut tarpeeksi välittänyt ja jota hän nyt turhaan huuteli avukseen. Jacqueline ihannoi mielikuvituksessaan Marttaa; ja se ylevä syvän ja hurskaan elämän esimerkki, jonka Martta oli antanut hänelle, sai hänet inhoamaan maailmallisuutta, jossa ei ollut vakavuutta eikä totuutta. Hän ei nähnyt siinä enää mitään muuta kuin ulkokullatun valheen; ja sen alituinen viehättävä tinkiminen omantunnon kanssa, mikä olisi muutoin ollut hänestä miellyttävää, kuohutti nyt häntä. Jacqueline eli sellaisessa liikatunteellisuuden tilassa, että kaikki tuotti hänelle kärsimystä ja kipua; hänen omatuntonsa oli aivan kuin vereslihalla. Hänen silmistänsä putosivat suomut ja hän näki paljon seikkoja, jotka ennen hänen viattomuudessaan olivat livahtaneet häneltä ohitse. Varsinkin eräs huomio loukkasi häntä verisesti.

Hän istui eräänä päivänä iltapuolella äitinsä salongissa. Rouva Langeais oli saanut vieraan, — erään muotimaalarin, korean, mutta sisällöttömän miehen, ennenkin talossa käyneen, joskaan ei kovin usein. Jacqueline oli huomaavinaan, että hänen läsnäolonsa häiritsi näitä kahta; siitä huolimatta hän jäi saliin. Rouva Langeais oli hiukan hermostunut: pikku päänsärky, tai paremminkin päänsärky-pulverit, joita nykyaikaiset naiset hotkivat kuin namusia ja jotka lopulta tyhjentävät kokonaan heidän vaivaiset aivonsa, teki hänen ajatuksensa kulun raskaaksi, joten hän ei pitänyt kovin vaaria sanoistaan. Kesken kaikkea puhutteli hän ajattelemattomasti vierasta sanoilla:

— Oi, rakkaani…

Hän huomasi sen itse kohta. Taiteilija ei ollut tapahtumasta tietävinään sen enempää kuin hänkään; ja he juttelivat edelleen, juhlallisen kohteliaasti. Jacqueline oli järjestämässä teevehkeitä ja tyrmistyi niin, että oli pudottaa kupit permannolle. Hänestä tuntui, että äiti ja vieras vilkaisivat hänen selkänsä takana hymyillen toisiinsa. Hän käännähti ja tapasikin kiinni heidän syylliset katseensa, joiden ilme verhoutui heti. — Tämä keksintö sai hänet suunniltaan. Jacqueline, tuo vapaasti kasvatettu nuori tyttö, joka oli usein kuullut puhuttavan ja itsekin puhunut nauraen tällaisista kujeista, kärsi sietämätöntä tuskaa, kun hän nyt näki, että äiti… Hänen äitinsä, ei, se ei ollut enää sama asia!… Taipuvaisena liioittelemaan meni hän yhdestä äärimmäisyydestä toiseen. Siihen saakka ei hän ollut epäillyt mitään. Nyt epäili hän kaikkea. Itsepintaisesti painui hän miettimään kaikenlaista, mitä luuli huomanneensa äitinsä entisessä elämässä. Ja epäilemättäkin tarjosi rouva Langeais'n kevyt elämä syitä moniinkin epäilyksiin; mutta Jacqueline liioitteli noiden tapauksien sisältöä. Hän olisi tahtonut lähestyä isäänsä, joka oli aina ollut hänelle likeisempi kuin äiti ja jonka älykkyys kiehtoi häntä suuresti. Hän olisi tahtonut rakastaa isää entistäkin enemmän, sääliä häntä. Mutta herra Langeais ei näyttänyt kaipaavan minkäänmoista säälittelyä; ja nuoren tytön ylenmäärin kiihtyneessä mielessä pälkähti silloin sekin epäilys, äskeistä vielä kauheampi, — että hänen isänsä tiesi kaikki, mutta hänestä oli mukavampi olla välittämättä mistään: se oli hänelle yhdentekevää, kun hän vain itse sai elää, miten tahtoi.

Silloin tunsi Jacqueline olevansa tuhon oma. Hän ei uskaltanut vanhempiaan halveksia. Hän rakasti heitä. Mutta hän ei voinut enää täällä elää. Simone Adamin ystävyys ei nyt auttanut laisinkaan. Jacqueline arvosteli ankarasti tuon entisen toverinsa heikkouksia. Eikä hän säälinyt itseäänkään; hän kärsi, kun huomasi itsessään kaikenlaista rumaa ja matalaa; hän takertui epätoivoisesti Martan puhtaaseen muistoon. Mutta sekin muisto alkoi hälvetä; hän tunsi, että ajan virta peittäisi sen päivä päivältä yhä enemmän ja huuhtoisi sen viimeisetkin merkit pois. Ja silloin, silloin loppuisi kaikki; hän olisi samanlainen kuin muutkin, hukkuisi tähän rapakkoon… Oh, pois tästä maailmasta, millä hinnalla tahansa! Pelastakaa, pelastakaa minut!…