Jacqueline jurotti hetkisen vaiti. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Martan hellä nauru sai hänet lepytetyksi. Hän halaili Marttaa, ollen muka suutuksissaan. Sillä iällä tuntee aina salaista mairittelevaa ylpeyttä, kun meille ennustetaan jotain synkkää, joka tulee myöhemmin, pitkän ajan päästä. Kaukaa katsoen saa onnettomuus ympärilleen runouden sädekehän; eikä nuorena pelkää mitään niinkuin elämän keskinkertaisuutta.
Jacqueline ei huomannut, että hänen tätinsä kasvot tulivat aikaa myöten yhä kelmeämmiksi. Hän näki kyllä, että Martta kävi yhä vähemmän poissa kotoaan; mutta hän luuli, että siihen oli syynä tädin tavallinen kotiinsa kiintyminen, ja hän pistelikin siitä tätiä usein. Pari kertaa Martan luokse tullessaan oli hän sattunut siellä ovella lääkäriä vastaan, joka lähti juuri pois. Jacqueline kysyi silloin tädiltään:
— Oletko sinä sairas?
Martta vastasi:
— Se ei ole mitään.
Mutta nyt hän ei käynyt enää Langeais'n perheen luona tavallisilla viikkopäivällisilläkään. Jacqueline loukkautui siitä tädille ja meni häntä kovin katkeroituneena torumaan.
— Rakas ystävä, vastasi Martta ystävällisesti, minä olen ollut hiukan väsynyt.
Mutta Jacqueline ei tahtonut moista kuullakaan. Mokomakin tekosyy!
— Ei ole suuri vaiva tulla meille pari kertaa viikossa! Sinä et pidä minusta, sanoi Jacqueline. Sinä et pidä muusta kuin omasta uunisi nurkasta.
Mutta kun hän kertoi kotona aivan ylpeänä tämän läksytyksensä, niin herra Langeais ripitti häntä tuimasti: