— Miten kummallista! Pitää aina, aina. Martta pudisti epäilevästi päätänsä.
— Ei pidä aina, vastasi hän. Tahtoo ainoastaan pitää. Pitää ja rakastaa on Jumalan suurin lahja. Rukoile häneltä sitä.
— Mutta jos ei minua rakasteta?
— Silloinkin, jos ei sinua rakasteta. Olet silloin vieläkin onnellisempi.
Jacquelinen muoto venähti pitkäksi; hän tuli jörön näköiseksi:
— Sitä minä en tahdo. Siitä ei minulla ole mitään iloa.
Martta nauroi hellästi, katsoi Jacquelineen, huokasi, ja alkoi jälleen ommella.
— Pikku raukka! sanoi hän taas.
— Mutta minkä tähden sinä sanot aina: pikku raukka? kysyi Jacqueline levottomana. Minä en tahdo olla raukka. Minä tahdon olla niin, niin onnellinen.
— Sentähden minä sanonkin juuri: Pikku raukka!