— Mitä te tänne tunkeudutte? — huusi hän tulijalle.
Hän tempaisi pieluksensa heittääkseen sen vasten tungettelijan naamaa, mies ponnahti vaistomaisesti pari askelta taaksepäin. He selvittelivät nyt keskenään asiaa. La Nation-lehden reportteri halusi haastatella monsieur Krafftia artikkelin johdosta, joka oli ilmestynyt Le Grand Journalissa.
— Mikä artikkeli?
— Eikö Christophe ollut sitä lukenut? Reportteri tarjoutui selostamaan sitä hänelle.
Christophe heittäytyi jälleen sänkyynsä. Ellei hän olisi ollut vielä niin unenpöpperössä, olisi hän ajanut tuon miehen ulos; mutta nyt hänestä oli helpompaa antaa vieraan puhua. Hän painautui vuoteeseensa, sulki silmänsä, ja oli nukkuvinaan. Hän oli vähällä tosiaan nukahtaa unista näytellessään. Mutta tulija oli itsepäinen ja aikoi lukea kovalla äänellä artikkelin alkua. Kuullessaan ensimäiset rivit Christophe heristi korviaan. Siinä puhuttiin monsieur Krafftista aikakautensa ensimäisenä musiikkinerona. Christophe unohti näytellä nukkuvan osaa, kirosi kummissaan, nousi istualleen ja sanoi:
— He ovat hulluja. Mikä heidät on riivannut?
Reportteri käytti kohta hyväkseen tilaisuutta ja keskeytti lukemisensa tehdäkseen hänelle nopeasti joukon kysymyksiä; ja Christophe vastasi niihin, sanojaan yhtään harkitsematta. Hän oli ottanut lehden ja katseli ällistyksekseen omaa kuvaansa, joka komeili sen ensimäisellä sivulla; mutta lukea ei hänellä ollut aikaa: sillä nyt tuli sisään jo toinen sanomalehtimies. Tällä kertaa Christophe suuttui kaikesta huolimatta. Hän käski heidän mennä matkaansa; sitä he eivät kuitenkaan tehneet ennenkuin olivat sukkelasti vilkaisseet, missä järjestyksessä kamarin huonekalut ja valokuvat seinillä olivat, ja miltä tuo originelli säveltäjä näytti, joka nyt tyrkki samalla sekä nauraen että raivoissaan heitä olkapäistä ulos ja saatteli heitä paitasillaan kynnykselle asti, vääntäen heidän mentyään oven lukkoon.
Mutta tuntui kohtalon määräämältä, ettei hän sinä päivänä saanut olla rauhassa. Christophe ei ollut ehtinyt vielä pukeutua, kun ovea jälleen naputettiin, tällä kertaa sellaisella sovitulla tavalla, jonka ainoastaan muutamat läheiset ystävät tunsivat. Christophe aukaisi, ja hänen edessään seisoi nyt kolmas tuntematon mies. Christophe aikoi kyyditä kursailematta hänet ulos, mutta tulija protesteerasi, puolustaen tuloaan sillä, että hän oli tuon artikkelin kirjoittaja. Työnnä ulos mies, joka kiittelee sinua neroksi! Christophe oli pahalla tuulella, mutta hänen täytyi kestää ihailijansa tunteen purkaukset. Hän kummasteli moista äkillistä mainettaan; sehän oli pudonnut hänelle aivan kuin kuusta; ja hän mietti mielessään, oliko hän eilen aivan tietämättään tosiaankin esittänyt maailmalle jonkin uuden mestariteoksen. Mutta sitä ei hänellä nyt ollut aikaa tarkemmin pohtia. Sanomalehtimies oli tullut viemään hänet väkisin tai mielisuosiolla suoraa päätä lehtensä toimitukseen, jossa päätoimittaja, suuri Arsène Gamache tahtoi omassa persoonassaan häntä nähdä; auto odotti jo portilla. Christophe koetti puolustautua; mutta hän oli naivi ja tahtomattaankin herkkä ystävyyden vakuutuksille ja suostui lopulta matkaan.
Kymmenen minuutin päästä esiteltiin hänet tuolle pomolle, jonka edessä koko maailma vapisi. Arsène Gamache oli lujatekoinen jänkäre, noin viisikymmen-vuotias mies, lyhyt ja hartioilta leveä; hänen päänsä oli iso ja pyöreä, hiukset harmaat ja harjaksi leikatut, kasvot punaiset, puhe jyrkästi käskevää; äänen korostus raskas ja pateettinen, sanoissa silloin tällöin kuivaa mairittelua. Suunnattomalla itsetietoisuudellaan hän oli osannut kavuta Parisissa käskijän asemaan. Hän oli afäärimies, rahoilla ja ihmisillä keinottelija, itsekäs, naivi ja kavala, intohimoinen ja pelkkää omaa itseään muistava; sellainen luonne, että hän saattoi aivan luonnostaan lankeavana sulattaa omat pyyteensä Ranskan, jopa koko ihmiskunnan asioihin. Hänen oma etunsa, lehden menestys ja salus publica olivat hänelle mitä läheisimmin toisiinsa liittyviä seikkoja. Hän oli vakuutettu, että se, joka uskalsi tehdä vääryyttä hänelle, teki vääryyttä koko Ranskalle; ja murskatakseen jonkun personallisen vastustajansa olisi hän aivan hurskaalla mielellä voinut vääntää vaikka koko valtion nurin. Tavallaan saattoi hän olla jalomielinenkin. Hän oli idealisti sillä tavoin kuin kunnon päivällisten jälkeen ollaan, ja silloin oli hänellä joskus tapana nostaa maan tomusta joku köyhä ja kurja vintiö, kuten itse isä Jumala loi ihmisiä, näyttääkseen siten mahtinsa suuruutta, jota ei mikään voinut vastustaa: se oli mahti, joka asetti virkaan ministereitä ja olisi pystynyt asettamaan valtaistuimelle vaikka kuninkaita ja potkimaan heidät pois, jos hän olisi tahtonut. Hänen kykynsä riitti mihin tahansa. Se osasi tehdä tarvittaessa nerojakin.
Sinä päivänä oli hän "tehnyt" Christophesta neron.