Olivier oli tietämättään saanut aikaan tämän vaarallisen seikkailun.
Olivier, joka ei puuhannut yleensä omaksi hyväkseen mitään, hän, joka inhosi reklaamia ja karttoi sanomalehtimiehiä kuin ruttoa, käsitti velvollisuutensa toisin, kun kysymys tuli hänen ystävästään. Hän oli kuin hellä äiti, jollaisista joskus kuullaan kertomuksia, sellainen kunniallinen pikkuporvarisnainen ja moitteeton puoliso, joka möisi vaikka ruumiinsa saadakseen pelastetuksi poikansa, jos poika on tuomittu kuolemaan.
Kun Olivier kirjoitti aikakauslehtiin ja joutui usein monien arvostelijain ja diletanttien läheisyyteen, ei hän lyönyt laimin mitään tilaisuutta, jolloin saattoi puhua Christophesta; ja viime aikoina huomasi hän kummakseen, että hänen sanojaan alettiin kuunnella. Hän näki ympäristöstään, että Christophen suhteen oli kirjallisissa ja suuren maailman piireissä syntynyt jonkinlainen uteliaisuus, mystillinen ja levoton liikehtiminen. Mistä se oli aiheutunut? Oliko se sanomalehdistön herättämää kaikua, seurausta siitä, että Christophen teoksia oli äskettäin esitetty Englannissa ja Saksassa? Siihen ei näyttänyt löytyvän mitään selvää syytä. Se oli ainoastaan tuollainen kaikille Parisin ilmaa hengittäville ja sen kaupungin muoteja valppaasti seuraaville olennoille tuttu ilmiö, olennoille, jotka tietävät tarkemmin kuin Saint-Jacques'n meteorolooginen observatorio jo päivää ennen, minne tuuli huomenna kääntyy ja mitä se tuo tullessaan. Tässä suuressa hermostuneessa kaupungissa kulkee alinomaa sähkövärähdyksiä, siinä liikkuu maineen näkymättömiä ilmavirtoja, kätketty kuuluisuus, joka valmistaa toista, julkista; siinä kiertelee yhtä mittaa epämääräisiä salonkihuhuja: tuollainen Nescio quid majus nascitur Iliade, joka purkautuu sitten määrätyllä hetkellä reklaamiartikkeleiksi ja torvenpärähdyksiksi niin pauhaaviksi, että moinen tunkee tuokiossa tylsimpienkin korvien rumpukalvoihin uuden epäjumalan nimen. Saattaa muuten käydä niinkin, että tämä fanfaari karkoittaa sen miehen luota, jonka kunniaa se kuuluttaa, hänen ensimäiset ja parhaat ystävänsä. Ja kuitenkin ovat juuri he asiasta vastuunalaisia.
Niinpä oli Olivierkin osaltaan syypää Le Grand Journalin artikkeliin. Hän oli käyttänyt hyväkseen mielenkiintoa, jonka hän huomasi Christophea kohtaan heränneen, ja oli koettanut salaperäisillä tiedonannoilla kiihdyttää sitä. Hän oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, ettei Christophe joutuisi puhumaan ominpäin mitään sanomalehtimiehille; hän pelkäsi, että siitä seuraisi taaskin jokin paha sotku. Mutta kun Le Grand Journal urkki häneltä tietoja, järjesti hän ovelasti sillä tavoin, että muuan reportteri sai kohdata Christophen eräässä kahvilassa, saman pöydän ääressä, jossa ystävykset yhdessä istuivat, Christophen aavistamatta, mikä miehellä oli mielessä. Moinen sovittu varovaisuus ärsytti urkkijan uteliaisuutta ja teki Christophen yhä intressantimmaksi. Olivier ei ollut vielä tutustunut siihen, mitä merkitsee julkisuus; hän ei ajatellut, että hän väänsi nyt liikkeelle hirvittävän koneen, jota ei voinut ohjata eikä hillitä, kun se kerran oli saatu vauhtiin.
Kun Olivier tunnilleen mennessään näki Le Grand Journalin artikkelin, oli hän aivan lamaan lyöty. Moista nuijaniskua ei hän ollut aavistanut. Ainakaan ei hän ollut odottanut sitä näin heti. Hän luuli, että lehti edes hiukan malttaisi mieltään ja kokoaisi kaikki mahdolliset tiedot, koettaisi tutustua paremmin henkilöön, josta halusi puhua, ennenkuin kirjoittaisi Christophesta. Se oli harhaluulo. Jos sanomalehti suvaitsee ottaa vaivakseen tuoda julkisuuteen jonkin uuden suuruuden, tekee se tietysti sen pelkästään omaksi hyväkseen ja riistääkseen muilta kilpailevilta lehdiltä kunnian, jonka paljastus tuottaa. Sen täytyy siis ennen kaikkea olla nopea, vaikka se ei sillä tavoin ennättäisikään oppia hituistakaan ymmärtämään kiittelemäänsä henkilöä. Mutta sangen harvinaista on, että taiteilija sitä valittaa: kun häntä vain ihaillaan, väliäpä ymmärtämisestä!
Le Grand Journal lateli ensin mielettömiä tarinoita Christophen elämän kurjuudesta, esittäen hänet saksalaisen despotismin uhriksi, vapauden apostoliksi, jonka oli ollut pakko paeta Saksan keisarivallan alta ja turvautua Ranskaan, tuohon vapaiden henkien pelastuspaikkaan; — (erinomainen tilaisuus päästellä isänmaallisia mahtilauselmia!) — sitten se viritti murhaavan ylistysvirren hänen nerolleen, jonka näytteitä se ei tuntenut yhtään, — ei mitään muuta kuin joitakuita vähäpätöisiä laulunpätkiä niiltä ajoilta, jolloin Christophe esiintyi ensi kerran Saksassa, sellaisia, että Christophe olisi tahtonut häpeissään ne polttaa. Mutta sen, ettei artikkelin tekijä tuntenut laisinkaan Christophen entistä huomattavaa tuotantoa, korvasi hän puhumalla hänen tulevista aikeistaan — nimittäin aikeista, jotka olivat kirjoittajan omaa kuvittelua ja keksintöä. Pari kolme sattumalta Christophen ja Olivierin suusta kaapattua sanaa ja jonkun sellaisen Christophen taiteen tuntijan kuin Goujartin antamat tiedot riittivät artikkelin kirjoittajalle aineksiksi, joista hän kyhäsi täydellisen kuvan Christophesta, "tasavaltalaisnerosta, — kansanvallan suuresta säveltäjästä". Samalla käytti hän hyväkseen tilaisuutta haukkuakseen aikansa ranskalaisia säveltäjiä, varsinkin kaikkein omintakeisimpia ja itsenäisimpiä, sellaisia, jotka antoivat kansanvallalle palttua, säästäen ainoastaan paria säveltäjää, joiden puoluemielipiteet olivat hänestä kiitettäviä. Hän oli pahoillaan, etteivät heidän sävellyksensä olleet yhtä erinomaisia kuin heidän periaatteensa. Mutta se nyt oli sivuseikka. Muuten ei heidän enempää kuin Christophenkaan ylistäminen ollut hänelle niin tärkeätä kuin toisten musiikkimiesten haukkuminen. Kun Parisissa näkee jostakin henkilöstä kiittelevän artikkelin, sopii aina kysäistä itseltään: —. Ketä tässä panetellaan? Olivier häpesi yhä kauheammin, mikäli hän silmäili lehteä, ja hän sanoi itsekseen: — Nyt minä tekoset tein! Vaivoin saattoi hän antaa tuntinsa. Heti kun hän pääsi siitä vapaaksi, juoksi hän kotiin. Mutta kuinka hän masentui, kun hän sai kuulla, että Christophe oli lähtenyt jo noiden sanomalehtiherrain kanssa kaupungille! Olivier odotti häntä ruualle. Christophe ei tullut. Olivierin levottomuus kasvoi hetki hetkeltä, hän ajatteli:
— Mitä tyhmyyksiä he mahtavat panna hänet puhumaan!
Noin kello kolme palasi Christophe kotiin, sangen reimalla tuulella. Hän oli ollut päivällisillä Arsène Gamachen kanssa, ja hänen päänsä oli hieman pyörällä samppanjasta, jota hän oli niillä juonut. Hän ei ymmärtänyt, miksi Olivier kyseli häneltä niin tuskissaan, mitä hän oli sanonut ja tehnyt.
— Mitäkö tehnyt? Syönyt pulskan päivällisen. En ole pitkiin aikoihin saanut parempaa.
Christophe alkoi luetella hänelle ruokalistaa: