Olivier kumarsi myöntävästi päätänsä. Hän oli liian liikutettu voidakseen vastata.
— Minäkin olen kovasti kärsinyt, sanoi Jacqueline.
Hän puhui menneestä ystävättärestään, nimittäin rakkaasta Martta-tädistään; hän kertoi pakahtuvin sydämin, kuinka hän oli itkenyt, itkenyt nääntyäkseen.
— Autathan minua? sanoi Jacqueline rukoilevasti; autat minua elämään, olemaan hyvä, edes hiukankin hänen kaltaisensa? Martta-raukka, rakastathan sinäkin häntä?
— Me rakastamme heitä kumpaakin, niinkuin hekin meitä rakastivat.
— Oi, kun he olisivat täällä!
— He ovat täällä.
He istuivat paikallaan, puristuen toisiaan vasten; he tuskin voivat hengittää, heidän sydämensä sykkivät kiivaasti. Alkoi hiljaa sataa tihkusadetta. Jacquelinea värisytti.
— Mennään sisään, sanoi hän.
Puiston varjossa oli melkeinpä pimeä. Olivier suuteli Jacquelinen kosteaa tukkaa; Jacqueline kohotti päätänsä Olivier Jeanninin puoleen, ja Olivier tunsi huulillaan ensi kertaa rakastuneen tytön huulten kosketuksen, noiden pikkutytön huulten, jotka olivat kuumeisen polttavat, hiukan pykineet. Heitä pyörrytti.