Lähellä huvilaa he pysähtyivät vielä:
— Kuinka yksin me olimme ennen, sanoi Olivier.
Hän oli jo unohtanut Christophen.
He muistivat hänet, viimeinkin. Soitto oli vaiennut. He menivät sisään. Christophe istui harmoniumin edessä, pää käsien välissä, ja hänkin uneksi, monia menneitä tapahtumia. Kun hän kuuli oven aukenevan, heräsi hän unelmistaan ja katsoi heihin sydämellisesti; hänen kasvoiltaan hohti vakava ja hellä hymy. Hän näki heidän silmistään, mitä oli tapahtunut, puristi molempain kättä ja sanoi:
— Istukaa tuohon. Minä soitan teille jotain.
He istuivat, ja hän soitti heille, tällä kertaa pianolla, kaiken, mitä hän tunsi sydämessään, koko rakkautensa heitä kohtaan. Kun hän lopetti, he olivat kaikki kolme hiljaa, puhumatta. Sitten nousi Christophe ylös ja katsoi heihin. Hän näytti niin hyvältä ja niin paljon iäkkäämmältä ja voimakkaammalta heitä! Ensi kertaa tunsi Jacqueline aavistuksena, mikä hän oikeastaan oli. Christophe sulki heidät syliinsä ja sanoi Jacquelinelle:
— Te rakastatte häntä, niinhän? Te rakastatte häntä suuresti?
He olivat Christophelle syvästi kiitollisia. Mutta Christophe keskeytti jutun. Hän nauroi, meni ikkunan luokse ja hyppäsi alas puutarhaan.
Seuraavina päivinä vaati Christophe, että Olivierin oli pyydettävä Jacquelinen kättä tytön vanhemmilta. Olivier ei tohtinut, sillä hän pelkäsi kieltoa, jonka hän uskoi varmasti saavansa. Christophe joudutteli häntä myöskin hankkimaan itselleen paikan. Jos herra ja rouva Langeais hyväksyisivät hänet, niin ei hänen kävisi ajatteleminen, että Jacqueline oli rikas, jollei hän itse kyennyt ansaitsemaan leipäänsä, arveli Christophe. Olivier oli samaa mieltä kuin hänkin, yhtymättä kuitenkaan hänen halveksivaan, hiukan koomilliseen epäluuloonsa rahallisia avioliittoja kohtaan. Christophen päähän nyt oli piintynyt auttamatta se ajatus, että rikkaus on sielun perikato. Hän olisi kai yhtynyt sen entisen sukkelan kerjäläisen mielipiteeseen, joka sutkautti eräälle haudantakaisesta kohtalostaan huolehtivalle vanhalle neidille:
— No, neiti, teillä on rahaa miljonia; vieläkö teillä pitäisi kaupan päälle olla kuolematon sielukin?