— Varo naista, sanoi Christophe ystävälleen puoleksi leikillään, puoleksi vakavasti; — varo naista, ja kymmenen kertaa enemmän rikasta naista. Nainen saattaa rakastaa taidetta, mutta taiteilijan hän tappaa. Ja rikas nainen myrkyttää ne molemmat. Rikkaus on sairautta, jonka nainen kestää vielä huonommin kuin mies. Jokainen rikas on epänormali olento… Nauratko sinä? Pidätkö sanojani pilana? Kuulepas, tietääkö rikas, mitä elämä on? Pysyykö hän kiinteästi ankaran todellisuuden kosketuksissa? Tunteeko hän kasvoillaan köyhyyden kylmät henkäykset, omin käsin ansaitun leivän ja muokatun maan hajun? Voiko hän ymmärtää ja huomaako hän oliot ja asiat sellaisina kuin ne ovat? Ennen muinoin, kun olin pikku poika, vietiin minut joskus ajelemaan suurherttuan vaunuilla. Vaunut vierivät niittymaiden halki, joilla minä tunsin jok'ainoan oljen korren, ja metsien läpi, joissa juoksentelin poika-viikarina ja joita minä jumaloin. Mutta vaunuista minä en nähnyt enää mitään. Kaikki nuo armaat maisemat olivat tulleet minulle yhtä kuolleiksi ja tyhmän juhlallisiksi kuin ne tomppelitkin, jotka minua ajeluttivat. Luonnon ja sydämeni väliin ei ollut asettunut pelkästään noiden ynseäin sielujen väliverho; eroittajaksi riitti yksinpä vaunujen pohjakin jalkojeni alla, tuo liikkuva juhlalava keskellä luontoa. Tunteakseni maan äidikseni täytyy minun pitää jalkani niin sanoakseni sen kohtuun työnnettyinä, aivan kuin vastasyntynyt, joka pääsee päivän valoon. Rikkaus leikkaa poikki siteen, joka yhdistää ihmisen maahan ja liittää toisiinsa kaikki maan lapset. Ja kuinkapa silloin enää voisi olla taiteilija? Taiteilija on maan ääni. Rikas ei voi olla suuri taiteilija. Hän tarvitsisi niin epäsuotuisissa olosuhteissa kymmenen kertaa enemmän neroa voidakseen säilyä oikeana taiteilijana. Vaikka se onnistuisikin, on työ aina ansarin hedelmä. Yksinpä sellainenkin mies kuin suuri Goethe saa ponnistaa: hänen sielussaan on jo surkastuneita elimiä, hän on vailla oleellisimpia organeja, sillä rikkaus on ne hävittänyt. Sinut, jolla ei ole Goethen mahlaa, sinut kaluaisi rikkaus olemattomiin, ja varsinkin rikas vaimo, jota Goethe toki karttoi. Mies saattaa vielä yksinään kestää tätä vitsausta. Hänessä on sellaista synnynnäistä brutaalia voimaa, häneen on koottuna niin paljon väkeväin ja terveiden vaistojen ruokamultaa, joka kiinnittää hänet maahan, että hänellä vielä yksinään pysyen on mahdollisuuksia pelastua. Mutta nainen on myrkytykselle altis, ja hän tartuttaa sen muihin. Häntä viehättää rikkauden parfymoitu lemu, hän ei voi tulla enää ilman sitä toimeen. Nainen, joka säilyy sydämeltään terveenä rikkauden keskellä, on yhtä harvinainen ihmelapsi kuin nerokas miljonääri… Ja sitäpaitsi: minä puolestani en ihaile ihmeitä enkä eriskummaisuuksia. Se ihminen, jolla on enemmän kuin oma osansa elääkseen, on eriskummaisuus ja hirviö, — ihmiskunnan syöpä, joka kalvaa toisia ihmisiä. Olivier nauroi:
— Mitä sitten tehdä? sanoi hän. Enhän toki voine olla rakastamatta Jacquelinea sen tähden, ettei hän ole köyhä, enkä pakottaa häntä rupeamaan köyhäksi rakkaudesta minuun.
— No, jos et voi häntä pelastaa, niin pelasta edes itsesi. Ja se onkin paras keino pelastaa myöskin hänet. Suojele itsesi puhtaana. Tee työtä.
Christophen ei olisi tarvinnut ilmaista ystävälleen epäilyksiään. Olivier oli vielä arkatuntoisempi kuin Christophe. Ei niin, että hän olisi käsittänyt nämä Christophen opetukset vakavasti: hän oli ollut itsekin rikas, hän ei suinkaan inhonnut rikkautta, ja hänestä se sopi erinomaisesti Jacquelinen kauneuteenkin. Mutta hänestä oli sietämätöntä, että voitaisiin hänen rakkauttaan arvosteltaessa sekoittaa siihen luuloja oman edun pyyteistä. Olivier pyrki siis takaisin yliopistoon. Mutta tällä hetkellä ei hän voinut toivoakaan muuta kuin keskinkertaista paikkaa jossakin maalaislyseossa. Se oli surkea häälahja Jacquelinille. Olivier puhui siitä hänelle alakuloisesti. Jacquelinen oli ensin vaikea ymmärtää hänen ajatuksiaan ja suostua hänen päätökseensä. Hän luuli tämän johtuvan liiallisesta itserakkaudesta, jonka Christophe oli muka ajanut hänen päähänsä ja jota Jacqueline piti naurettavana: eikö ole luonnollista ottaa samalla lailla vastaan sekä rakastettunsa onni että kova onni, kun kerran häntä rakastaa, ja eikö ole matalaakin kieltäytyä ottamasta hänen omaksi ilokseen häneltä hyvää?… Kuitenkin hän suostui sulhasensa suunnitelmaan: juuri se, mikä siinä oli ankaraa ja vähän huvittavaa, saattoi Jacquelinen siihen taipumaan; se tarjosi hänelle tilaisuuden tyydyttää sankaruuden kaipuutaan. Ylpeässä kapinallisuudessaan häntä ympäröiviä ihmisiä vastaan, siinä uhmassa, jonka suru oli sytyttänyt hänessä ja jota hänen rakkautensa nyt vielä kiihdytti, oli hän lopulta johtunut kieltämään kaiken, mikä hänen luonteessaan oli tuon mystillisen kiihkon vastaista; hän jännitti aivan vilpittömästi koko olemuksensa kuin jousen, puhtaan, vaikean ja onnea säteilevän elämän ihannetta kohti… Vastoinkäymiset, vähäpätöinen tulevaisuus, kaikki oli hänelle nyt pelkkää iloa. Kuinka hyvää ja kaunista se elämä hänestä oli!
Rouva Langeais piti liian hyvää huolta itsestään huomatakseen juuri mitä hänen ympärillään tapahtui. Viime aikoina ei hän ollut muistanut muuta kuin terveyttään; hän vietti aikansa hoitaen luuloteltuja tautejaan, koetellen milloin mitäkin lääkkeitä: kukin niistä oli vuorotellen hänen pelastuksensa, nimittäin parin viikon ajan; sitten tuli jälleen toisen vuoro. Hän matkusti kuukausiksi pois kotoaan ja eli sangen kalliissa lepokodeissa, noudattaen siellä ylen hartaasti kaikenlaisia lapsellisia hoito-ohjeita. Hän oli unhottanut tyttärensä ja miehensä.
Herra Langeais, joka ei ollut niin välinpitämätön kuin hänen vaimonsa, alkoi viimein aavistella jotain lemmenjuonta. Isällinen mustasukkaisuus teki hänet valppaaksi. Hänen sydämessään asui Jacquelinea kohtaan sama hämärä ja puhdas kiintymys kuin monissa muissakin isissä, juuri tyttäriinsä, kiintymys, jota he eivät tosin myönnä; määrittelemätön tunne, mystillinen, hekumallinen ja melkein uskonnollisen pyhä uteliaisuus, halu elää edelleen olennoissa, jotka ovat isää itseään, mutta kuitenkin naispuolisia. Tässä sydämen arvoituksessa on valoja ja varjoja, joita lienee terveintä olla tuntematta. Siihen saakka oli häntä huvittanut nähdä tyttärensä saavan nuoria poikanulikoita rakastumaan itseensä: hän rakasti Jacquelinea sellaisena, kokettina, romantisena ja kuitenkin älykkäänä — (niinkuin hän itsekin oli). — Mutta kun hän nyt huomasi, että leikki uhkasi muuttua vakavaksi, tuli hän rauhattomaksi. Aluksi hän silloin laski Olivier Jeanninista pilaa Jacquelinen kuullen; sitten arvosteli hän häntä melkoisen tuimasti. Jacqueline nauroi ensin ja sanoi:
— Älähän panettele häntä niin, isä; olisit ehkä perästäpäin nolo, jos menisin hänen kanssaan naimisiin.
Herra Langeais huudahti ällistyksestä; hän sanoi, että Jacqueline oli hullu. Erinomainen keino tehdä tyttö tosiaan hulluksi. Hän julisti, ettei Jacqueline menisi koskaan naimisiin Jeanninin kanssa. Mutta Jacqueline väitti silloin, että hänpä menee. Pettävä verho vedettiin kokonaan pois. Isä huomasi, ettei tyttöön ollut laisinkaan luottamista. Isällisessä itsekkyydessään ei hän ollut koskaan tätä aavistanut, ja nyt hän vihastui mokomasta. Hän vannoi, etteivät Olivier ja Christophe astuisi enää jalallaan hänen kynnyksensä yli. Se ärsytti pahoin tyttöä; ja kun Olivier eräänä aamuna meni avaamaan jollekulle tulijalle ovea, lensi tyttö hänen luokseen kuin ammuttuna, kalpeana ja päättäväisenä ja sanoi:
— Karkaa kanssani ja vie minut! Vanhempani eivät tahdo. Mutta minä tahdon. On tehtävä skandaali.
Olivier säikähti, mutta oli liikutettu eikä koettanutkaan väittää Jacquelinea vastaan. Onneksi oli Christophe silloin kotona. Tavallisesti oli hänen vaikeampi pysyä järjissään kuin Olivierin. Mutta nyt neuvoi hän toisille järkeä. Hän selitti, minkälainen skandaali siitä tosiaankin tulisi ja mitä kärsimyksiä se heille tuottaisi. Jacqueline puri vihoissaan huultaan ja sanoi: