Päivät kaikki samanlaisia… Suloinen sarastus… Unen syvyydestä kohoaa yhtäaikaa nuo kaksi toisiinsa kietoutunutta ruumista; kasvoilla hymy, hengitys yhtyy toisen hengitykseen, silmät aukeavat yhdessä, katselevat toisiinsa ja suutelevat… Nuorekasta aamuisten hetkien raikkautta, neitsyeellistä ilmaa, jossa hehkuvien ruumiiden kuume talttuu… Loppumattomien päivien hekumallista unen houretta, jonka pohjalla humisee öitten huuma… Kesäisinä iltapäivinä uneksintaa kedoilla, samettisen pehmeillä niityillä, valkeiden, korkeain poppelipuiden suhisevan lehdistön alla… Unelmia kauniina iltoina, jolloin palataan yhdessä säteilevän taivaan alla lemmen vuodetta kohti, käsi toisen kainalossa tai kädessä. Tuuli värähyttelee pensaikon oksia. Taivaan kirkkaalla merellä väikkyy hopeaisen kuun vaalea untuva. Tähti lentää ja kuolee, — sydän hiukkasen värähtää, — kokonainen maailma sammuu äänettömästi. Matkan varrella sivuuttaa läheltä jokin varjo, nopeasti ja vaiti. Kaupungin kellot soittavat huomista juhlaa. He pysähtyvät hetkeksi, nainen painautuu miehen puoleen, he seisovat puhelematta… Ah, jos koko elämä seisoisi niin, liikkumatta kuin tällä hetkellä!… Jacqueline huokaisee ja sanoo:
— Miksi minä sinua rakastan niin?…
Viivyttyään muutaman viikon Italian matkallaan olivat he asettuneet erääseen läntisen Ranskan kaupunkiin, johon Olivier oli määrätty opettajaksi. He eivät seurustelleet juuri kenenkään kanssa. He eivät välittäneet paljon mistään. Kun heidän oli pakko lähteä kyläilylle, ilmeni heidän häikäilemätön välinpitämättömyytensä niin skandaalimaisessa muodossa, että se loukkasi toisia ja hymyilytti toisia. Kaikki sanat luiskahtivat heistä irti, koskematta heihin ollenkaan. He olivat julkealla tavalla vakavan näköiset kuin nuoret parit ainakin; tuntui kuin he olisivat sanoneet:
— Te muut, te ette tiedä mitään… Jacquelinen hajamielisistä ja hiukan jöröistä kasvoista ja hänen miehensä onnellisista ja epätarkkaavista silmistä saattoi lukea:
— Jos te tietäisitte, miten ikäviä te meistä olette!… Milloin tästä nyt pääsee kahden kesken?
Toisten joukossa eivät he peitelleet kahdenkeskisyyttään. Vähän väliä saattoivat muut yllättää heidän katseensa puhumassa toistensa kanssa muiden keskustelusta välittämättä. Heidän ei tarvinnut toisiaan nähdäkseen katsella toisiinsa; ja he hymyilivät: sillä he tiesivät, että he ajattelivat molemmat yhtaikaa samaa. Kun he pääsivät kahden kesken, pois seurustelun taakan alta, kirkaisivat he ilosta ja hulluttelivat aivan kuin pienet lapset. He olivat kuin kymmen-vuotiaita. He laskettelivat keskenään pikku rivouksia. He mainitsivat toisiaan veitikkamaisilla hyväilynimillä. Jacqueline kutsui miestään nimillä: Olive, Olivet, Olifant, Fanni, Mami, Mime, Minaud, Guinaud, Kaunitz, Cosima, Koburg, Panot, Nacot, Ponette, Naquet ja Kanot. Hän tekeytyi pieneksi tytön-vekkuliksi. Mutta hän tahtoi olla toiselle kaikkea samallaikaa, kaikkea rakkautta yhdessä: äiti, sisar, kihlattu, vaimo ja rakastajatar.
Jacqueline ei tyytynyt ottamaan osaa pelkästään hänen iloihinsa; kuten hän oli itsekseen päättänytkin, yhtyi hän myöskin hänen työhönsä: sekin oli leikkiä. Ensi aikoina ryhtyi hän siihen sellaisen naisen innolla ja huvilla, jolle työ on jotain uutta: näytti kuin kaikkein kuivimmatkin tehtävät, kopioiminen arkistossa, joutavanpäiväisten kirjain kääntäminen, olisi ollut hänelle nautintoa: se kuului hänen elämänsä ohjelmaan, joka nykyään oli sangen puhdas ja vakava, kokonaan pyhitetty yleville ajatuksille ja yhdessä työskentelylle. Ja kaikki meni erinomaisesti niin kauan kuin rakkaus valaisi heitä: sillä Jacqueline ei ajatellut muuta kuin miestään, eikä yhtään sitä, mitä hän teki. Kaikkein kummallisinta oli, että mitä hän tekikin, oli tulos hyvä. Hänen älynsä selvitti kuin leikillä abstraktisimmatkin tieteelliset asiat, joihin hänen olisi ollut ylen vaikea syventyä toisenlaisina elämänsä aikoina; rakkaus oli ikäänkuin temmaissut hänen olemuksensa ylös maasta; hän ei sitä huomannut: niinkuin unissakulkija kävelee katoilla, liikkui hänkin rauhallisesti ja mitään näkemättä vakavassa ja riemukkaassa unessaan…
Ja sitten alkoi hän nähdä kattoja; eikä se tehnyt häntä levottomaksi; mutta hän kysyi itseltään, mitä hän teki siellä ylhäällä, ja hän meni sisään ja sulkeutui huoneeseensa. Työ tuli hänelle ikäväksi. Hän vakuutteli itselleen, että se häiritsi hänen rakkauttaan. Varmaankin, sillä hänen rakkautensa ei ollut enää niin voimakasta kuin ennen. Mutta siitä heikontumisesta ei näkynyt vielä merkkiäkään. He eivät voineet vielä elää hetkeäkään erillään toisistaan. He olivat kuolla ikävään muualla, he pönkittivät ovensa kiinni, he eivät lähteneet enää mihinkään vieraskutsuihin. He olivat mustasukkaisia niille, jotka olivat jommallekummalle heistä helliä; mustasukkaisia toistensa askareillekin, kaikelle, joka häiritsi heidän rakkauttaan. Kirjeenvaihto Christophen kanssa harveni. Jacqueline ei pitänyt Christophesta: hän oli hänen kilpailijansa, hän edusti kokonaista ajanjaksoa Olivierin elämässä, aikaa, jolloin Jacqueline ei vielä ollut Olivierilla olemassa; ja kuta enemmän Christophella näytti olleen paikkaa Olivierin elämässä, sitä kiihkeämmin koetti Jacqueline häneltä sen nyt vaistomaisesti riistää. Varsinaisesti juonta punomatta eroitti Jacqueline viekkaasti Olivierin hänen entisestä ystävästään; hän ivaili Christophen omituisuuksia, hänen muotoaan, hänen kirjoitustapaansa, taiteilijasuunnitelmiaan; sitä ei hän tehnyt suinkaan pahalla, siinä ei ollut edes koirankurisuutta: itse luonto piti huolen siitä kaikesta Jacquelinen puolesta: Olivier oli huvitettu noista huomautuksista; hän ei nähnyt niissä mitään ilkeyttä; hän luuli yhä rakastavansa Christophea niinkuin ennenkin; mutta hän ei rakastanut nyt enää hänen personaansa: ja silloin on ystävyys vähissä; hän ei huomannut, että hän lakkasi vähitellen häntä ymmärtämästä, hänen mieltään eivät liikuttaneet enää hänen aatteensa, tuo sankari-ihanteellisuus, joka oli ennen yhdistänyt heidät toisiinsa… Rakkaus on nuorille sydämille liian suurta onnea; mikä usko voi olla enää arvokas sen rinnalla? Rakastetun ruumis, hänen sielunsa, jonka saa poimia itselleen tuosta pyhästä ruumiista, ovat kaiken tieto ja suurin usko. Kuinka säälivästi hymyillen katsookaan silloin kaikkea, mitä toiset jumaloivat, sitä, mitä itsekin ennen jumaloi! Valtavasta elämästä ja sen tuimasta ponnistuksesta ei näe enää muuta kuin hetken kukkasen, jota uskoo kuolemattomaksi… Rakkaus siemaisi Olivierin itseensä. Alussa oli hänen onnellaan vielä voimaa ilmaista itseään sievissä runoissa. Sitten tuntui sekin hänestä turhalta: se oli rakkaudelta varastettua aikaa. Ja Jacqueline samoin kuin hänkin ryhtyi nyt itsepintaisesti hävittämään kaikki muut elämän perussyyt, kaatamaan elämän puuta, jonka tukea vailla rakkauden köynnöskin kuolee. Niin tuhosivat he toisiaan onnessaan.
Ah, onni käy niin pian totutuksi! Kun itsekäs onni on elämän ainoana tarkoitusperänä, joutuu elämä piankin tarkoitustaan vaille. Siitä tulee paha tapa, myrkynhuumaus, jota ilman ei voi enää olla. Ja kuitenkin on tarpeellista, ettei alati ole onnellinen!… Onni on pelkästään tuokio kaikkeuden rytmissä, toinen niistä navoista, joiden välillä elämän heiluri liikkuu: jos tahtoisi pysäyttää heilurin, täytyisi se rikkoa…
He tunsivat "tuon hyvinvoinnin ikävyyden, joka sysää herkkätuntoisuuden pois oikealta tolaltaan." Suloiset hetket tulivat harvemmiksi, ne herpoutuivat, kalpenivat aivan kuin kukat ilman vettä. Taivas oli yhä sininen; mutta se ei ollut aamun keveää ilmaa. Kaikki oli liikkumatonta; luonto vaikeni. He olivat kahden, kuten olivat toivoneet. — Ja heidän sydäntänsä kouristi.