Christophe oli kirjeenvaihdossa Olivier ystävänsä kanssa, joka oli nykyään asettunut erääseen pikkukaupunkiin. Hän koetti kirjeellisesti pitää vireillä heidän entistä yhteistyötään, tuota työtä, joka äskeisinä yhdessä-olon aikoina oli kantanut niin runsaita hedelmiä. Hän olisi tahtonut häneltä kauniita runotekstejä, jotka olisivat sopineet jokaisen päivän kaikkiin ajatuksiin ja askareihin, sellaisia kuin vanhat saksalaiset Liedit ovat perussävyltään. Lyhyitä fragmentteja pyhistä kirjoista, hindulaisten runoista, vanhasta Kreikan filosofiasta, uskonnollisista tai moralisista oodeista, pieniä luonnonmaalauksia, lemmen ja perheen tunnelmia, iltojen, aamujen ja öitten runoelmia, yksinkertaisia ja terveitä sydämiä varten. Viisi kuusi säkeistöä kuhunkin Liediin riittää; mitä yksinkertaisimpia ilmaisumuotoja: ei tiedemäistä erittelyä, ei hienosteltua sulosointuisuutta. Mitä minä teen teidän esteettisellä taituruudellanne? Rakastakaa minun elämääni, auttakaa minua sitä rakastamaan, ja elämään. Kirjoittakaapa minulle vanhankansan Messuja, Aamu- ja Iltamessut. Ja etsikäämme yhdessä kirkkain ja melodisin sävelmuoto. Karttakaamme kuin ruttoa taiteellista sanontaa, sitä ammattilaisten napertelua, joka on nykyjään niin ominainen ranskalaisille kirjailijoille ja varsinkin säveltäjille. Täytyy uskaltaa puhua niinkuin mies eikä "taiteilija", taituri. Täytyy ammentaa kaikille yhteisestä kaivosta, ja käyttää kursailematta tavallisia muotoja, joita vuosisadat ovat merkillään leimanneet ja sielullaan täyttäneet. Katsokaa, miten isät ennen tekivät. Gluckin, sinfoniain säveltäjän ja hänen aikansa Lied-mestarien melodiset lauselmat ovat usein jokapäiväisiä ja porvarillisia verrattuina Johan Sebastian Bachin ja Rameaun perin hienostuneisiin ja oppineisiin fraaseihin. Tuosta maaperän tunnusta johtuukin suurten klassikkojen mehukkuus ja ääretön suosio yleisön silmissä. He ovat lähteneet sellaisista kaikkein koruttomimmista musikalisista muodoista kuin Lied, Singspiel; juuri ne jokapäiväisen elämän kukkaset ovat painaneet leimansa Mozartin tai Weberin lapsuuteen. — Tehkää samoin. Kirjoittakaa lauluja kaikelle maailmalle. Sille pohjalle rakennatte sitten kvartetteja ja sinfonioita. Miksi mennä merta etemmäksi kalaan? Eihän pyramidia aleta rakentaa huipusta. Teidän nykyiset sinfonianne ovat päättömiä ruumiita, vatsattomia ajatuksia. Oi, kaunosielut, tulkaa lihaksi! Tarvitaan kokonaiset sukupolvet kärsivällisiä musiikkimiehiä, jotka ilomielin ja hurskaasti veljestyvät kansansa kanssa. Säveltaidetta ei yhdessä päivässä rakenneta.
Christophe ei rajoittunut sovittamaan näitä periaatteitaan pelkästään musikkiin; hän kehoitteli ystäväänsä ryhtymään samanlaisen liikkeen etunenään kirjallisissakin asioissa:
— Nykyiset kirjailijat, sanoi Christophe, tuhlaavat voimaansa ihmisharvinaisuuksien tai sellaisten tapausten kuvailemiseen, jotka ovat tavallisia ainoastaan epänormaaleissa ryhmäkunnissa, terveiden ja toimivien ihmisten suuren yhteiskunnan ulkopuolella. Koska he itse ovat vetäytyneet ulos elämän ovesta, jätä heidät ja mene ihmisten pariin. Näytä arkipäiväin ihmisille elämä sen kaikkina hetkinä: se on syvempi ja äärettömämpi kuin meri. Pieninkin meistä kantaa sisällään rajattomuuksia. Se rajaton on jokaisessa sellaisessa ihmisessä, joka osaa yksinkertaisen keinon olla ihminen; se on rakastuneissa, se on ystävässä ja naisessa, joka maksaa tuskallaan synnytyksensä päivän riemukkaan kunnian, se on kaikissa niissä, jotka uhraavat itsensä ja jäävät kätköön, niin ettei heistä maailma tiedä milloinkaan mitään; se on juuri se elämän virta, joka juoksee yhdestä meistä toiseen, ja jälleen hänestä meihin… Kirjoita jonkun tuollaisen vaatimattoman ihmisen yksinkertaisesta elämästä, perätysten seuraavien päivien ja öiden levollinen eepos, vuorokausien, jotka ovat kaikki samanlaisia ja kuitenkin erilaisia, kaikki saman äidin lapsia, maailman ensimäisestä päivästä alkaen. Kirjoita siitä yksinkertaisesti, niin kuin elämän kulku käy. Älä välitä sanamuodoista, ylevistä ilmaisuista, joihin nykyajan taiteilijat hukkaavat voimansa. Sinähän puhut kaikille: puhu kaikkien kieltä. Ei ole ylhäisiä eikä arkipäiväisiä sanoja, ei puhdasta eikä hiomatonta tyyliä; ei ole muuta merkitsevää kuin se, sanotaanko selvästi, mitä on sanottava. Antaudu kokonaan siihen, mitä teet: ajattele, mitä ajattelet, ja tunne, mitä tunnet. Sydämesi rytmi lennättäköön kynääsi! Tyyli on samaa kuin henki.
Olivier hyväksyi Christophen mielipiteet; mutta hän vastasi hieman pilkallisesti:
— Sellainen teos voisi kyllä olla kaunis; mutta se ei pääsisi koskaan niiden käsiin, jotka osaisivat sitä lukea. Kritiikki kuristaisi sen kuoliaaksi heti matkan alussa.
— Kas vaan sinua, ranskalaista pikkuporvaria! vastasi Christophe. Sinä siis välität siitä, mitä kritiikki kirjoista ajattelee tai ei ajattele!… Kritiikillä, poika-parka, ei ole muuta merkitystä kuin että se rekisteröi kirjailijain voittoja tai tappioita. Pidä vain huoli voitoistasi… Minä olen jo arvostelijoista päässyt! Opi sinäkin pääsemään…
Mutta Olivier oli oppinut pääsemään jo paljosta muustakin! Hän oli pääsemäisillään taiteesta, Christophesta ja koko maailmasta. Tähän aikaan ei hän ajatellut muuta kuin Jacquelinea, eikä Jacqueline muuta kuin häntä.
Heidän rakkautensa itsekkyys oli hävittänyt heidän ympäriltään kaiken muun; se poltti varomattomasti kaikki tulevankin ajan varastot loppuun.
Se oli alkavan lemmen juovuttavaa kiihkoa; sen vallassa ajattelevat toisiinsa takertuneet olennot ainoastaan, kuinka niellä toinen toisensa… Jokaisella ruumiinsa ja sielunsa solulla koskevat he toisiinsa, nauttivat toisistaan, koettavat tunkeutua toisiinsa. He kahden ovat kokonainen kaikkeus, jossa ei ole lakeja, kaaos, joka on pelkkää rakkautta ja jossa yhteen sekautuneet elementit eivät vielä tiedä, missä suhteessa he eroavat toisistaan, vaan koettavat ahnaasti ahmia toisiaan. Kaikki toisen ominaisuudet hurmaavat toista: toinen on vielä toista itseään. Mitä on heillä maailman kanssa tekemistä? Kuten antiikin Androgyne, joka nukkui sopusointuisen hekumansa unessa, ovat heidänkin silmänsä suljetut maailmalta, koko maailma on heissä…
Oi, te päivät ja yöt, jotka olette yhtä ainoaa unten kudosta, te tunnit, jotka väistytte kuin kauniit, valkeat pilvet taivaalla ja joista ei säily mitään muuta kuin valoisa vana häikäistyyn silmään, lämmin henkäys, joka ympäröi ihmisen keväisellä, suloisella riutumuksella, ruumiitten kultainen hehku, aurinkoisen rakkauden kietova köynnös, puhdas häpeämättömyys, syleilyt, hulluttelut, huokaukset, onnellinen nauru, onnelliset kyyneleet, — oi, mitä jää sittemmin jäljelle teistä, te onnen tomu? Tuskin jaksaa sydän enää teitä muistaa: sillä silloin kuin te olitte, ei aikaa ollut.