Niin viettivät he yhdessä iltojaan, kahden kesken, ja pitivät vilpittömästi toisistaan, aivan rauhallisin ja melkeinpä kylminkin tuntein. Eräänä iltana, kun Christophe oli tullut päivälliselle Cécilen vuokraamaan huvilaan maalle ja innostui juttelemaan tavallista myöhempään, puhkesi kova rajuilma. Kun hän sitten aikoi lähteä kaupunkiin viimeisellä junalla, niin satoi kaatamalla ja tuuli raivosi; Cécile sanoi hänelle:
— Älä mene vielä! Pääsethän huomenaamuna.
Christophe sai yösijan pienessä salissa, tilapäisesti kyhätyllä vuoteella. Ohut väliseinä erotti hänet Cécilen makuuhuoneesta, eivätkä ovetkaan olleet kunnollisesti suljettavat. Hän kuuli sängyssään toisen sängyn rasahdukset ja nuoren naisen rauhallisen hengityksen. Viiden minuutin päästä nukkui Cécile jo syvässä unessa; ja pian nukahti myöskin Christophe, eikä pieninkään häiritsevä ajatus sipaissut hänen sieluaan.
Samoihin aikoihin sai hän vielä muitakin ystäviä: tuntemattomia ystäviä, joita hänen teoksensa vetivät hänen puoleensa. Enimmät heistä elivät kaukana Parisista, ja siellä syrjässäkin omien seiniensä sisällä, eivätkä kohdanneet Christophea kertaakaan. Pintapuolisestakin menestyksestä saattaa olla jotakin hyvää: se tekee taiteilijan tuhansien loitolla elävien kunnon ihmisten tuttavaksi, joita hän ei olisi koskaan voinut lähestyä, elleivät sanomalehtien typerät artikkelit olisi häntä auttaneet. Christophe joutui väleihin eräiden tällaisten kanssa. He olivat yksinäisiä nuoria miehiä, vaikeissa oloissa taistelevia, koko sielustaan ihannetta kohti kaipaavia, ihannetta, josta heillä ei ollut varmuutta; ja nyt vetivät he itseensä kiihkeästi Christophen veljellistä sielua. Tai olivat he vähäpätöisiä maaseutulaisia, jotka olivat lukeneet hänen Liedinsä ja kirjoittivat nyt hänelle kirjeitä, niinkuin aikoinaan vanha Schulz, ja tunsivat olevansa hänen hengenheimolaisiaan. Vieläpä oli heissä köyhiä taiteilijoitakin, — muun muassa eräs säveltäjä, — jotka eivät olleet onnistuneet eivätkä voineet onnistua saamaan edes yleisömenestystä, saatikka sitten ilmaisemaan omaa sieluaan; he olivat kovin onnellisia, kun nyt Christophe toteutti heidän aatteitaan. Ja kaikkein rakkaimpia Christophesta olivat ehkä ne heistä, jotka kirjoittivat hänelle nimeään ilmaisematta, joten he voivat puhua hänelle vapaimmin, purkaa naivisti ilmi koko liikuttavan luottamuksensa vanhimpaan veikkoonsa, joka oli nyt tullut heitä auttamaan. Christophen sydän paisui hellyydestä, kun hän ajatteli, ettei hän saisi tuntea koskaan noita jaloja sieluja, joille hän olisi niin mielellään osoittanut rakkauttaan; ja hän suuteli näiltä oudoilta tulleita kirjeitä, aivan kuin niiden tekijätkin olivat suudelleet Christophen Liedejä; ja kukin heistä ajatteli tahollaan:
— Kuinka hyvää nämä kalliit sivut minulle tekevät.
Niin muodostui kaikkeuden tavallisen rytmilain mukaan Christophen ympärille koko se neron pikku perhe, jonka keskustana mestari on ja joka saa ravintonsa häneltä ja antaa hänelle ravintoa; se kasvaa vähitellen ja muodostaa viimein suuren kollektivisen sielun, jonka lämmönahjona hän on, valaisevan tähden, sielullisen planeetan tavoin kiertäen avaruudessa ja liittäen veljeskuoronsa sfeerien harmoniaan.
Sillaikaa kuin tämä mystillinen yhdysside punoutui Christophen ja hänen näkymättömien ystäviensä välille, tapahtui myöskin hänen taiteellisessa katsomuksessaan uudistus; hän laajeni ja tuli inhimillisemmäksi. Hän ei tahtonut enää musiikkia, joka oli yksinpuhelua, puhetta pelkästään itselleen; vielä vähemmän tieteellistä rakentelua pelkästään ammattimiehiä varten. Hän tahtoi, että taide olisi yhteyttä muiden ihmisten kanssa. Ei ole elävää taidetta muu kuin se, joka yhdistyy toisiin. Yksinpä Johan Sebastian Bachia liitti, hänen pahimmilla eristymisen hetkilläänkin, muihin se uskonnollinen hartaus, jonka ilmaisija hänen taiteensa oli. Händel ja Mozart kirjoittivat asian pakosta yleisölle, eivätkä yksinomaan itselleen. Jopa Beethoveninkin täytyi ottaa lukuun suuri lauma. Se on terveellistä. On hyvä, että ihmiskunta huomauttaa silloin tällöin neroilleen:
— Mitä on taiteessanne minua varten? Jos siinä ei ole mitään, saatte mennä!
Tästä pakosta on itselleen nerolle suurin hyöty. On kyllä sellaisiakin suuria taiteilijoita, jotka ilmaisevat pelkästään itseään. Mutta suurimmat ovat ne, joiden sydän syttyy kaikille. Kuka tahtoo nähdä elävän Jumalan kasvoista kasvoihin, hänen ei pidä etsiä sitä ajatuksensa autiosta avaruudesta, vaan ihmisten rakkaudesta.
Nykyajan taiteilijat olivat kaukana tästä rakkaudesta. He eivät kirjoittaneet muille kuin turhamaiselle valiojoukoille, enemmän tai vähemmän anarkistiselle, yhteiskunnan elämästä irtautuneelle joukolle, jonka kunnianasiana oli välttää muiden ihmisten ennakkoluuloja ja sokeita kiihkoja tahi nauraa niille. Terveellistä todellakin: leikata jäsenensä irti elämästä, ettei olisi sellainen kuin muut! Kuolema periköön siis heidät! Me sen sijaan lähdemme elävien joukkoon, me juomme maan nisistä, niistä lähteistä, joissa virtaa kaikki sukujemme syvin ja pyhin; me juomme isiemme rakkautta sukuun ja maaperään. Maailman vapaimpana aikana, sen kansakunnan keskuudessa, joka palveli palavimmin kauneutta, sinä aikana jumaloi italialaisen renessanssin nuori kuningas, Rafael, äitiyttä Trasteveren madonnissaan. Kuka tekee meille nykyään Madonna della Sedian sävelillä? Kuka luo meille musiikkia kaikkia elämän hetkiä varten? Sellaista miestä ei Ranskassa ole yhtään ainoaa. Kun te, ranskalaiset, tahdotte lahjoittaa kansallenne lauluja, täytyy teidän tyytyä lainaamaan muinaisten saksalaisten mestarien musiikkia. Kaikki teidän taiteessanne on vielä tekemättä, tai tehtävä uudestaan, pohjasta huippuun saakka…