Christophe katsoi häneen: ja hänen mieleensä johtui muuan hänen entinen satunnainen ystävättärensä, eräs itsekäs ja epämoralinen grisetti, joka oli aivan kykenemätön minkäänlaiseen todelliseen tunteeseen, mutta kun hän näki kärsimystä, niin hän kiihtyi kuin äiti vaalimaan jotakin hänestä eilen yhdentekevää tai hänelle tuiki tuntematonta henkilöä. Kaikkein vastenmielisimmätkään tehtävät eivät silloin peloittaneet häntä: hän näytti päinvastoin tuntevan omituista nautintoa saadessaan alistua askareihin, jotka vaativat kaikkein suurinta kieltäytymistä. Se oli hänessä aivan tiedotonta: näytti kuin hän olisi löytänyt siinä toimintatilaisuuden kaikelle sille ihanteellisuuden vaatimukselle, joka eli hänessä ilmaisuaan saamatta; hänen sielunsa oli muun ajan hänen elämäänsä täydellisesti surkastuneena, mutta näinä harvoina tuokioina se hengitti ja eli; lievittäessään lähimmäisensä kärsimyksiä rahtusen tunsi hän hyvinvointia, nauroi sisällisesti; hänen ilonsa oli moiseen tilaisuuteen nähden melkeinpä sopimatonta. — Sekä hyvyys tässä tytössä, joka oli egoisti, että egoismi Jacquelinessa, joka oli kuitenkin hyvä, eivät olleet pahetta eivätkä hyvettä; ne olivat vain terveyden vaatimaa purkausta. Mutta ensinmainittu heistä voi sen terveyskuurin jälkeen paremmin.
Jacquelinea kauhisti kärsimyksen ajatuskin. Hän olisi ennen vaikka kuollut kuin sietänyt ruumiillista raihnautta. Ennen kuollut kuin kadottanut jonkin ilonsa syistä: kauneutensa tai nuoruutensa. Se, ettei hänellä ollut kaikkea sitä onnea, johon hän uskoi itsellään olevan oikeuden, — (sillä hän uskoi onneen, se oli hänessä uskoa, eheää ja järjellä selittämätöntä: oikeaa uskontoa), — se, että toisilla oli enemmän onnea kuin hänellä, tuntui hänestä vääryyksistä hirveimmältä. Onni ei ollut ainoastaan hänen uskontonsa, se oli hänelle suorastaan hyve. Onnettomuus tuntui hänestä jonkinlaiselta sairaudelta. Koko hänen elämänsä muovautui vähitellen tämän periaatteen mukaiseksi. Nyt oli hänen oikea luonteensa päässyt näkyviin niistä ihanteellisuuden verhoista, joihin hän neitseenä häveliään arasti kietoutui. Kun reaktsioni entistä idealismia vastaan oli tullut, näki hän kaiken aivan selvin ja kylmin silmin. Missään ei ollut hänestä enää totuutta muuta kuin sikäli, sopiko se tai se seikka hienon maailman mielipiteihin ja elämän mukavuuden vaatimuksiin. Hän oli nyt joutunut äitinsä sielunkehitysasteelle: hänkin kävi kirkossa ja rukoili säntillisesti ja välinpitämättömänä. Hän ei viitsinyt enää tutkia, oliko tuo homma pohjaltaan totta: sillä hänellä oli muuta, positivisempaa mietittävää; ja nyt ajatteli hän ivallisen säälivästi sitä mystillistä kapinaa, johon hän oli lapsena noussut. — Kuitenkaan ei hänen nykyinen positivinen järkensä ollut sen enemmän todellisuuden mukaista kuin hänen entinen ihanteellisuutensakaan. Hän pakotti itseään: johonkin. Hän ei ollut enkeli eikä elukka. Hän, oli ikävystynyt nais-raukka.
Hänen oli ikävä, ikävä; sitä ikävämpi, kun hän ei voinut puolustaa itseään sillä, ettei häntä rakastettu tai ettei hän voinut miestään kärsiä. Hänen elämänsä tuntui hänestä tukitulta, umpeenmuuratulta, siinä ei ollut hänestä mitään tulevaisuutta; hän kaipasi uutta onnea, alinomaa uudistuvaa: lapsellinen kaipuu, joka ei suinkaan oikeuttanut hänen onnenhimonsa mataluutta. Hän oli sellainen kuin monet muut naiset, monet toimettomat avioparit, joilla on täysi syy olla onnellisia ja kiusaavat kuitenkin alinomaa itseään. Maailmassa näkee paljon sellaisia puolisoita, näkee rikkaita, joilla on kauniita lapsia, hyvä terveys, jotka ovat älykkäitä ja pystyviä tuntemaan kauniin vaikutusta, ihmisiä, joilla on aina tilaisuus toimia, tehdä hyvää, rikastuttaa omaa ja muiden elämää. Ja kuitenkin he viettävät aikaansa uikutellen, etteivät he rakasta toisiaan, että he rakastavat muita, tai etteivät rakasta muita, — ajattelevat alinomaa itseään, sentimentaaleja tai aistillisia suhteitaan, luuloteltua oikeuttaan onneen, epälogillista itsekkyyttään, ja väittelevät, väittelevät aina tyytymättöminä, näyttelevät suuren rakkauden komediaa, suuren kärsimyksen komediaa, ja lopuksi siihen itsekin uskovat ja — kärsivät… Heille pitäisi sanoa:
— Te ette ole millään tavoin intressantteja. On hävytöntä valitella, kun omistaa niin paljon keinoja, joita tarvitaan onneen!
Heiltä pitäisi riistää heidän varallisuutensa, terveytensä, kaikki heidän ihana hyvänsä, jota he eivät ansaitse! Nuo orjat, jotka eivät pysty hallitsemaan vapauttaan, vaan jotka vapaus tekee hurjapäisiksi, täytyisi painaa todellisen kurjuuden ja tuskan ikeeseen! Jos heidän olisi pakko ansaita omin käsin leipänsä, niin söisivät he sen tyytyväisinä. Ja jos he näkisivät kasvoista kasvoihin julman kärsimyksen, eivät he uskaltaisi enää näytellä sitä vihastuttavana ilveilynä.
Mutta kuitenkin kaikitenkin: he kärsivät. He ovat sairaita. Voisiko olla heitä surkuttelematta? — Jacqueline-raukka oli todellakin viaton, yhtä viaton irtautuessaan miehestänsä, kuin Olivier, joka ei voinut pitää häntä itsessään kiinni. Hän oli sitä, miksi luonto oli hänet tehnyt. Hän ei tiennyt, että avioliitto on uhmaa luontoa vastaan, ja että jos on heittänyt taistelukintaan suurelle luonnolle, täytyy odottaa, että se nostaa sen maasta, ja valmistautua urheasti kaksintaisteluun, johon on itse ryhtynyt. Jacqueline huomasi, että hän oli pettynyt. Hän vihoitteli siitä itselleen; ja sitten tuo pettymys muuttui vihamielisyydeksi kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ennen rakastanut, Olivierin uskoa vastaan, joka oli ollut hänenkin uskonsa. Älykkäällä naisella on joskus parempi aavistus kuin miehellä ikuisista asioista; mutta hänen on vaikeampi pysyä niille uskollisena. Mies, joka on saavuttanut maailmankatsomuksensa, ruokkii sitä elämällään. Nainen ruokkii elämäänsä sillä; hän ahmii sen itseensä, hän ei luo sitä. Alinomaa täytyy hänen päähänsä ja sydämeensä heittää uutta ravintoa; ne yksinään eivät riitä hänelle. Kun nainen ei usko eikä rakasta, niin hän rappeutuu, — ainakin, jos hänellä ei ole korkeinta hyvettä, tyyneyttä.
Jacqueline oli ennen uskonut intohimoisesti liittoon, joka olisi perustunut yhteiseen päätökseen: taistella onneen ja ponnistella yhdessä yhteisen työn rakentamiseksi. Mutta siihen työhön ja siihen uskoon ei hän ollut uskonut muuta kuin silloin kun rakkauden aurinko sitä kultasi; sikäli kuin aurinko aleni, alkoivat ne näyttää hänestä hedelmättömiltä vuorilta, synkkinä tyhjän taivaan alla kohoavilta; ja hän tunsi, ettei hänellä olisi voimaa jatkaa matkaansa: mitä varten tuonne huipulle pyrkiä? Sillä mitäpä sen toisella puolen oli? Mitä petosta!… Jacqueline ei voinut enää ymmärtää, kuinka Olivier yhä antoi noiden elämää ehkäisevien haaveiden puijata itseään; ja hän päätteli, ettei Olivier ollut varsin älykäs eikä elämänintoinen. Jacqueline tunsi tukehtuvansa hänen ilmakehässään, joka ei sopinut hänen keuhkoilleen; ja itsesäilytysvaisto pakotti hänet puolustamaan itseään, hyökkäämään. Hän koetti murskata tomuksi hänelle vastenmieliset uskot siinä olennossa, jota hän yhä rakasti; hän käytti silloin kaikkia ironian ja nautinnonhalun aseita; hän kietoi Olivierin himojensa ja joutavanpäiväisten pikku huoltensa villiköynnöksiin. Hän koetti muuttaa miehensä pelkäksi heijastukseksi omasta itsestään… hänestä, joka ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä enää, mitä hän olikaan! Häntä nöyryytti se, ettei Olivier onnistunut urallaan; hän ei välittänyt muuten siitä, oliko Olivier oikeassa vai väärässä: sillä hän oli jo oppinut uskomaan, että ainoastaan menestys eroittaa lahjakkaan miehen joutavanpäiväisestä taiteentuhrijasta. Olivier tunsi Jacquelinen epäilyksen painavan itseään ja niin kadotti hän parhaan tukensa. Kuitenkin taisteli hän kaikin voimin, niinkuin monet muut ovat taistelleet ja taistelevat, joskin enimmät turhaan, tuota epätasaista taistelua, jossa naisen itsekäs vaisto nousee miehen intellektualista itsekkyyttä vastaan, vedoten miehen heikkouteen, hänen pettymykseensä ja terveeseen järkeensä: sanoja, joilla mies kaunistelee elämän kulutusta ja raukkamaisuuttaan. — Kuitenkin olivat Jacqueline ja Olivier parempia kuin enimmät muista taistelevista. Sillä Olivier ei olisi koskaan pettänyt ihannettaan, kuten tuhannet muut miehet tekevät, antaen laiskuutensa, turhamaisuuden ja vähäpätöisen rakkautensa houkutella itseään siinä määrin, että kieltävät iankaikkisen sielunsa. Ja Jacqueline olisi halveksinut häntä, jos hän olisi ollut sellainen. Mutta sokeudessaan koetti hän nyt kuitenkin hävittää tätä Olivierin voimaa, vaikka se oli hänenkin parhain voimansa, heidän ainoa yhteinen turvansa; ja vaistomaisen ovelasti ryhtyi hän juurittamaan pois heidän elämästään sellaisia ystävyyssuhteita, joista se voima sai tukea.
Siitä saakka kuin nuori pari oli saanut perinnön, oli Christophe tuntenut itsensä vieraaksi heidän kotonaan. Teeskennelty snobismi ja samalla melkoisen matala käytännöllinen äly, jota Jacqueline käytöksessään ilkeämielisesti vielä korosti, teki hyvin vaikutuksensa. Joskus Christophe suuttui ja sanoi kovat sanat, jotka otettiin närkästyksellä vastaan. Ne eivät olisi kuitenkaan pystyneet sotkemaan ystävysten välejä: he pitivät näet liiaksi toisistaan. Millään hinnalla maailmassa ei Olivier olisi luopunut Christophesta. Mutta hän ei saanut Jacquelinea käsittämään Christophea; ja kun hän rakasti vaimoaan, oli hän heikko eikä voinut häntä kiusata. Christophe näki, mikä Olivierilla oli ja että hän kärsi, ja niin ollen auttoi hän Olivieria hänen ratkaistessaan, kumpiko heistä valita. Christophe vetäytyi nimittäin itse heidän seurastaan pois. Hän käsitti, ettei hän kykenisi kuitenkaan auttamaan ystäväänsä, vaikka pysyisikin hänen lähettyvillään: pikemminkin olisi hänestä ystävälle pelkkää vahinkoa. Christophe alkoi esittää verukkeita, joiden nojalla hän voi erota ystävästään; ja Olivier heikkoudessaan hyväksyi nuo kehnot syyt, aavistaen, että Christophe tahtoi uhrautua, ja kärsien siitä tunnonvaivaa.
Christophe ei suinkaan kantanut hänelle siitä kaunaa. Hän ajatteli vain, että syystä sanotaan naista miehen toiseksi puoleksi. Sillä nainut mies on enää ainoastaan puolittain mies.
Christophe koetti järjestää uudelleen elämänsä ja tulla toimeen ilman ystäväänsä. Mutta vaikka hän saattoi vakuutella itselleen, että eroa kestäisi ainoastaan lyhyen ajan: siitä optimismista huolimatta tuli hänelle kuitenkin surullisia hetkiä. Hän oli jo tottunut toisenlaiseen elämään kuin yksinäisyys on. Tosin hän oli ollut yksin Olivierin asuessa maaseudullakin. Mutta silloin saattoi hän vielä kuvitella muuta: hän sanoi itselleen, että ystävä oli kaukana, mutta että hän tulisi takaisin. Nyt oli ystävä tullut. Mutta hän oli hänestä loitommalla kuin koskaan ennen. Christophelta loppui yhtäkkiä tuo kiintymys, joka oli tehnyt hänen elämänsä monta vuotta täyteläiseksi: tuntui kuin hän olisi menettänyt syyn kaikkeen toimintaansa. Siitä saakka kuin hän oli alkanut pitää Olivier Jeanninista, oli hän tottunut ajattelemaan hänen kanssaan, yhdistämään hänet kaikkeen, mitä teki. Työ ei nyt yksinään riittänyt täyttämään sitä aukkoa: sillä Christophe oli saanut tavakseen sekoittaa työskentelyynsä aina ystävänsä kuvan. Nyt, kun ystävä ei ollut osallisena hänestä, horjui Christophe aivan kuin olisi menettänyt tasapainonsa: hän kaipasi jotakin uutta kiintymystä päästäkseen ennalleen.