Eräs M:me Langeais'n sisar kuoli. Hän oli rikkaan tehtaanomistajan leski, eikä hänellä ollut lapsia. Kaikki hänen omaisuutensa joutui Langeais'n perheelle. Jacquelinen rahat lisääntyivät sillä tavoin kaksinkertaisesti. Kun tämä perintö tuli, muisti Olivier Christophen sanat rahasta ja hän virkkoi:
— Me tulimme toimeen ilman niitäkin; ehkäpä tämä on pahaksi.
Jacqueline ivaili häntä:
— Tyhmeliini! sanoi hän; niinkuin se voisi koskaan olla pahaa!
Ensistäänkään me emme muuta sen tähden elämäämme ollenkaan.
Elämä jäi tosiaankin ennalleen, näennäisesti. Nimittäin, että Jacqueline alkoi jonkin ajan kuluttua valitella, ettei hän ollut tarpeeksi rikas: selvä merkki, että jotain oli sittenkin muuttunut. Ja kas vain: vaikka heidän tulonsa olivat lisääntyneet kaksin-, kolminverroin, niin kaikki menivät ne tarkkaan, he eivät tienneet, mihin. He ihmettelivät nyt, kuinka he olivat voineet tulla ennen toimeen. Raha hyrräsi tuhansiin uusiin menoihin, jotka muuttuivat sitten heti tottumukseksi ja välttämättömyydeksi. Jacqueline oli alkanut käyttää muotiräätäleitä; hän heitti palveluksestaan kotiompelijattaren, joka oli tullut heille aina muutamiksi päiviksi töihin ja oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Mihin olivatkaan unohtuneet pienet, muutaman kolikon maksavat myssyt, jotka saattoi sommitella aivan tyhjästä ja jotka kuitenkin olivat niin sieviä, — ja puvut, jotka eivät olleet tosin moitteettoman elegantteja, mutta joita kaunisti ikäänkuin Jacquelinesta itsestään heijastuva viehkeys? Se suloinen ja lumoava välittömyys, joka oli henkinyt kaikesta, mikä Jacquelinea ennen ympäröi, haihtui päivä päivältä. Sen runollisuus oli sortunut. Se oli muuttunut arkiseksi.
Muutettiin uuteen huoneistoon. Äskeinen asunto, jonka järjestämisestä oli ollut niin paljon vaivaa ja iloa, tuntui nyt ahtaalta ja rumalta. Vaatimattomien kammioiden sijaan, jotka olivat säteilleet sielukkuutta ja joiden ikkunain edessä vanha tuttu puu oli heiluttanut ystävällisesti siroa hahmoaan, valittiin suuri, hyvin järjestetty ja kaikilla mukavuuksilla varustettu huoneisto, jota ei rakastettu, jota ei voitu rakastaa, ja jossa oltiin kuolla ikävään. Vanhat tutut kotiesineet hyljättiin ja niiden tilalle hankittiin vieraita huonekaluja ja seinäverhoja. Siellä ei ollut enää missään paikkaa muistoille. Yhteisen elämän ensimäiset vuodet lakaistiin pois ajatuksista… Kahdelle toisiinsa yhdistetylle olennolle on suuri onnettomuus leikata poikki ne siteet, jotka liittävät heitä menneeseen rakkauden aikaan! Se menneisyyden kuva on vahva turva kyllästymistä ja keskinäistä vihollisuutta vastaan, jollainen aina ja auttamatta tulee ensimäisen hellyyden jälkeen… Rahan saannin helppous oli lähentänyt Jacquelinea Parisissa ja matkoilla — (sillä nyt, kun he olivat rikkaita, matkustelivat he paljon) — erääseen ryhmään rikkaita ja hyödyttömiä ihmisiä, joiden kanssa seurusteleminen sai Jacquelinen jollakin tavoin halveksimaan muita ihmisiä, niitä, jotka tekivät työtä. Tavattoman suurella mukautumiskyvyllään sulautui hän heti noihin hedelmättömiin ja vioittuneihin sieluihin. Sitä oli hänen mahdoton vastustaa. Kohta alkoi hän kiivastella: väittää "porvarilliseksi vähäpätöisyydeksi" ajatusta, että ihminen saattoi — että hänen täytyi — olla onnellinen täyttämällä pelkästään kotoiset velvollisuutensa; sellainen aurea mediocritas ei enää tyydyttänyt häntä. Hän oli unohtanut oman menneisyytensä siinä määrin, ettei hän sitä enää ymmärtänytkään, menneisyyden, jolloin hän oli uhrautunut rakkaudesta.
Olivier ei ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan tällaista vastaan. Hänkin oli muuttunut. Hän oli jättänyt opettajantoimensa, hänellä ei ollut enää mitään pakollista työtä. Nykyään hän kirjoitteli; hänen elämänsä tasapaino oli häiriintynyt. Siihen saakka oli hän kärsinyt siitä ettei ollut voinut antautua täydellisesti taiteelleen. Nyt voi hän sille antautua, ja tunsi eksyvänsä usviin. Taide, jolla ei ole vastapainona työtä, tukena voimakasta käytännöllistä elämää, taide, joka ei tunne kupeessaan jokapäiväisen askareen kannusta, taide, jonka ei tarvitse ansaita itse leipäänsä, menettää parhaan voimansa, todellisuuden antaman voiman. Se ei ole enää muuta kuin ylellisyyskukkanen. Se ei ole enää inhimillisen vaivan pyhä hedelmä, — (ja sitä on kaikkein suurimpien taiteilijain taide, ainoain suurten). — Olivier kärsi jonkinlaisesta joutilaisuudesta, tuollaisesta: "Mitä se hyödyttää". Mikään ei pannut häntä kiirehtimään: hän antoi kynänsä uneksia, hän kuljeskeli, hän oli typerryksissään. Hän oli menettänyt kosketuksensa niihin oman kansanluokkansa miehiin, jotka kyntävät kärsivällisesti ja vaivaloisesti elämänsä vakoa. Hän oli joutunut uuteen, erilaiseen maailmaan, jossa hän ei enää ollut kotonaan ja joka kuitenkin miellytti häntä. Hän oli heikko, rakastettava ja utelias ja katseli suopeasti tuota maailmaa, joka oli kyllä viehättävä, mutta häilyväinen; eikä hän huomannut, että hän myöntyi vähitellen sen kiusauksiin; hänen uskonsa ei ollut enää yhtä varmaa kuin ennen.
Muutos oli kyllä hitaampi hänessä kuin Jacquelinessa. Naisella on se hirvittävä etevämmyys, että hän voi muuttua yhtäkkiä ja kokonaan. Tällainen entisen olemuksen kuolema ja sen äkillinen uudistuminen hämmästyttävät ja tyrmistävät niitä, jotka tuota naista rakastavat. Ja kuitenkin on elämää uhkuvalle olennolle, joka ei jaksa pitää tahtoaan ohjaksissa, varsin luonnollinen asia, ettei hän pysy huomispäivänä enää samana kuin tänään. Hän on virtaava vesi. Sen, joka häntä rakastaa, täytyy seurata häntä, tai viedä hänet mukanaan virrassaan. Kummassakin tapauksessa täytyy toisen muuttua. Mutta se on vaarallinen paikka; rakkautta ei tunne ennenkuin se on joutunut tähän kokeeseen. Ja yhdyselämän ensimäisinä vuosina on sopusointu niin herkkä, että toisessa osakkaassa tarvitaan ainoastaan pieni muutos, ja kaikki tuhoutuu. Kuinka paljon pahemmin vaikuttaakaan äkillinen varallisuuden saanti tai koko ympäristön muuttuminen! Täytyy olla sangen väkevä — tai välinpitämätön — jaksaakseen sitä vastustaa.
Jacqueline ja Olivier eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä voimakkaita. He näkivät nyt toisensa uudessa valossa; ja entisen ystävän kasvot muuttuivat heille vieraiksi. Niinä hetkinä, jolloin he tekivät tämän surullisen huomion, kätkeytyivät he toisiltaan, rakkauden säälistä: sillä he rakastivat yhä toisiaan. Olivier sai turvaa työstään, jonka säännöllinen harjoitus, vaikkei se aiheutunutkaan innostuksesta, rauhoitti häntä. Jacquelinella ei ollut mitään pakopaikkaa. Hän ei tehnyt mitään. Hän lojui myöhään päivään vuoteessaan, tai istui tuntikausia pukeutumispöytänsä ääressä, puolittain vaatteissa, liikkumatta, hajamielisenä; ja raskas synkeys kokoutui pisara pisaralta häneen, aivan kuin viluinen usva. Hänen oli mahdoton haihduttaa mielestään piintynyttä rakkauden kaipuuta… Rakkaus! Jumalallisin kaikesta, mitä kuolevaisilla on, kun se on itsensä antamista, uhrautumisen huumausta. Typerintä ja petollisinta, kun se on oman onnensa tavoittelemista… Hänen oli mahdotonta suunnitella itselleen minkäänlaista muuta elämän päämaalia. Niinä hetkinä, jolloin hänessä heräsi vielä hyvä tahto, oli hän koettanut ajatella lähimmäisiään, heidän kovia kohtaloitaan: se ei onnistunut. Toisten kärsimykset olivat hänelle voittamattoman vastenmielisiä; ne olivat sietämättömiä hänen hermoilleen. Rauhoittaakseen omaatuntoaan oli hän yrittänyt pari kolme kertaa jotain sellaista, joka muistutti hyväätyötä; se ei onnistunut hänelle.
— Siinä sen nyt näette, sanoi hän Christophelle, kun tahtoo tehdä hyvää, niin tekeekin pahaa. Parempi on olla ryhtymättäkään siihen. Minulla ei ole siihen kutsumusta.