— Mutta emme rakasta enää niin koskaan.
— Yhä vain enemmän.
— Kukapa sen tietää?
— Sen tiedän minä.
— Ja minä tahdon.
Sitten piirsivät he kaksi pyörylää arkin alareunaan sanoakseen toisilleen, että he suutelivat toisiaan. Ja sitten Jacqueline pyyhki pois kyyneleensä, nauroi ja puki Olivierin "Henrik III:n hempukaksi": pisti hänen päähänsä poimumyssynsä ja hänen hartioilleen valkean pelleriininsä, nostaen sen kauluksen pystyyn, aivan kuin vanhanaikaiseksi röyhelöksi.
Parisissa tapasivat he jälleen henkilöt, joista he olivat siellä eronneet. Mutta ne eivät olleet enää sellaisia kuin silloin, kun he olivat heidät jättäneet. Kun Christophe kuuli Olivierin tulosta, riensi hän iloissaan hänen luokseen. Olivier iloitsi yhtä suuresti kuin hänkin saadessaan nähdä jälleen ystävänsä. Mutta ensi katsahdus toisiinsa saattoi heidät kummallisen hämilleen. He koettivat kumpikin sitä tunnettaan tukehduttaa. Turhaan. Olivier oli hyvin sydämellinen; mutta jotain hänessä oli muuttunut; ja Christophe tunsi sen. Vaikka naimisiin mennyt ystävä koettaisi olla kuinka ystävä, ei se onnistu: hän ei ole enää entinen ystävä. Miehen sieluun on nyt auttamatta sekaantunut naisen sielu. Christophen vaisto vainusi sen alinomaa ystävässä: hänen katseensa pienissä välkähdyksissä, joita hän ei saanut kiinni, hänen huultensa keveässä rypistyksessä, jota Christophe ei tuntenut, eräissä hänen äänensä ja ajatustensa uusissa vivahduksissa. Olivier ei huomannut itsessään sitä, mutta häntä kummastutti, että hän näki Christophen niin erilaisena kuin silloin, kun hän oli Christophesta eronnut. Hän ei tosin ajatellut, että Christophe olisi muuttunut: hän myönsi mielessään, että muutos oli tapahtunut hänessä itsessään: se tuntui hänestä normaalilta kehitykseltä, jota hänen ikänsä vaati; ja hän hämmästyi, ettei Christophe ollut edistynyt samalla tavoin; hän paheksui sitä, että Christophe oli jäänyt paikalleen, entisiin ajatuksiinsa, noihin, jotka olivat Olivierista ennen olleet rakkaita, mutta tuntuivat nyt hänestä naiveilta ja vanhanaikaisilta. Se johtui siitä, että ne olivat vanhanaikaisia sille vieraalle sielulle, joka oli asettunut häneen itseensä hänen sitä huomaamatta. Se tunne oli vielä selvempi silloin, kun Jacqueline oli heidän keskustellessaan läsnä: silloin laskeusi Olivierin ja Christophen silmien väliin omituinen ironian esirippu. Kuitenkin koettivat he molemmat salata näitä uusia vaikutelmiaan. Christophe kävi yhä edelleen talossa. Jacqueline lennätti hänelle kaikessa viattomuudessa silloin tällöin pieniä häijyjä pistoksia. Christophe antoi hänen näykkiä. Mutta kun hän meni sitten kotiinsa, oli hän surullinen.
Ensimäiset kuukaudet Parisissa olivat Jacquelinelle melkoisen onnellista aikaa, ja siis myöskin Olivierille. Alussa vei uuden kodin järjestäminen Jacquelinen koko huomion; he olivat löytäneet sievän pikku huoneiston erään vanhan kadun varrella, Passyssa; sen ikkunat olivat pienoiseen puutarhaan päin. Huonekalujen ja tapettien valitseminen tuotti muutamaksi viikoksi iloista leikittelyä; Jacqueline uhrasi siihen tavattoman paljon tarmoa, melkeinpä intohimoa, niin meni hän äärimmäisyyksiin: näytti kuin hänen iankaikkinen autuutensa olisi riippunut jonkin seinäverhon värivivahduksesta tai vanhan kaapin ääriviivoista. Sillä välin hän tutustelihe jälleen isäänsä, äitiinsä ja ystäviinsä. Kun hän rakkauden aikanaan oli heidät unohtanut kokonaan, niin olikin tämä tutustuminen nyt suorastaan uusi löytö; samoin kuin hänen sielunsa oli sekautunut Olivierin sieluun, tuntui nyt kuin olisi Olivierin sielua jossain määrin sekautunut häneenkin, joten hän näki vanhat tutut täällä ikäänkuin uusilla silmillä. Ne näyttivät hänestä muuttuneen suuresti edukseen. Olivier ei aluksi menettänyt paljoa, kun Jacqueline vertaili häntä heihin. Olivier ja nuo muut lisäsivät vain toistensa arvoa. Jacquelinen miehen moralinen vakavuus ja hänen sielunsa runollinen puolihämärä tekivät nuo maailman ihmiset, jotka eivät tahdo muuta kuin nauttia, loistaa ja miellyttää, Jacquelinelle yhä viehättävämmiksi; ja sen maailman kiehtovat, mutta vaaralliset viat, maailman, jonka Jacqueline tunsi sitäkin paremmin, koska hän kuului itse siihen, saattoivat hänet jälleen antamaan arvoa ystävänsä sydämen luotettavuudelle. Jacquelinea huvitti suuresti tällainen vertailu, ja hän pitkitti sitä yhä edelleen, varmistuakseen, että hän oli valinnut hyvän osan. — Hän pitkitti sitä siinä määrin, ettei hän sitten, eräinä hetkinä, tiennytkään enää, miksi hän oli juuri sen osan valinnut. Onneksi ei niitä hetkiä vielä ollut monta; ja koska hänen omaatuntoaan kalvoi, niin oli hän sellaisten perästä Olivierille aina paljoa hellempi kuin ennen niitä. Mutta sovitettuaan tällä tavoin vikansa, alkoi hän kohta uudestaan vertailla. Ja kun hän sitten tottui siihen, ei se ollutkaan hänelle enää ainoastaan huvittavaa: silloin tuli vertailu hyökkäävämmäksi luonteeltaan: nuo kaksi vastakkaista maailmaa eivät enää täydentäneetkään toisiaan, vaan nousivat keskenään sotaan. Jacqueline ajatteli mielessään, miksi hänen miehellään ei ollut niitä avuja, joista hän nykyään parisilaisissa ystävissään nautti, tahi vaikkapa hiukan heidän vikojaankin. Hän ei puhunut siitä miehelleen; mutta Olivier tunsi, että pikku toveri katseli häntä nyt säälimättömin silmin: hän tuli siitä levottomaksi, ja hänen mielensä masentui.
Kuitenkaan ei hän vielä ollut kadottanut rakkautensa vaikutusvaltaa Jacquelineen; ja nuori pari olisi ehkä kauankin jatkanut herkän läheistä ja uutteraa kahdenkeskeistä elämäänsä, ellei olisi sattunut muuan ulkonainen tapaus, joka muutti heidän taloudelliset olonsa ja hävitti heidän elämänsä epävarman tasapainon.
Quivi trovammo Pluto il gran nemico…