— Ei, virkkoi Christophe, hiukan häpeissään.
— Kuinka surullista elämä on! sanoi M:me Arnaud tuokion päästä.
Christophe nosti päänsä pystyyn.
— Ei, vastasi hän, elämä ei ole surullista. Siinä on ainoastaan surullisia hetkiä.
M:me Arnaud jatkoi, tuskin tuntuvalla katkeruudella:
— Kun on rakastanut, eikä rakasta enää, mitä merkitystä millään on?
Christophe vastasi:
— Se, että on rakastanut. Rouva puhui vielä:
— Olette uhrautunut toisen puolesta. Jos lahjanne olisi edes sen ihmisen hyödyksi, jota rakastatte! Mutta hän ei silti ole sen onnellisempi.
— En minä ole uhrautunut, vastasi Christophe vihaisesti. Ja jos minä uhraudun, teen sen siitä syystä, että se miellyttää minua. Sitä asiaa ei kannata paljon pohtia. Tekee niinkuin on tehtävä. Ellei sitä tekisi, olisi varmasti onneton! Mikään ei ole tyhmempää kuin sana: uhraus! Enpä ymmärrä, mitkä pappisielut sydämen köyhyydessään ovat sotkeneet siihen jonkinlaisen vivahduksen körttiläistä surullisuutta, nuukkopäistä ja nyrpeää. Tuntuu kuin uhrautumisen pitäisi olla ikävää ja kiusallista, muuten se ei ihmisistä ole kelvollista… Jos uhraus on teistä surua eikä iloa, niin hitto vieköön, älkää uhrautuko, te ette ole sen arvoisia. Ei ihminen uhraudu kultaa tai kunniaa saadakseen, vaan oman itsensä vuoksi. Jos ette tunne onnea itsenne antamisessa, niin juoskaa suolle! Te ette ansaitse elämää.