M:me Arnaud kuunteli Christophea uskaltamatta katsoa häneen. Yhtäkkiä hän sitten nousi paikaltaan ja sanoi:
— Hyvästi.
Silloin ajatteli Christophe, että rouva oli kai tullut uskoakseen hänelle jonkin asian, ja hän huudahti:
— Oh, anteeksi, minä olen sellainen egoisti, puhun ainoastaan itsestäni. Jääkää nyt vielä, pyydän.
M:me Arnaud vastasi:
— Ei, minä en voi… Kiitoksia teille…
Ja hän lähti.
Meni muutama aika, eivätkä he nähneet toisiaan. M:me Arnaud ei antanut itsestään Christophelle elonmerkkiä. Eikä Christophe käynyt hänen luonaan, enempää kuin Filomelankaan. Hän piti kyllä heistä, mutta hän pelkäsi joutuvansa heidän kanssaan keskusteluun joka tekisi hänet surulliseksi. Ja sitäpaitsi ei heidän rauhallinen, arkipäiväinen elämänsä sopinut hänelle sillä hetkellä, samoin kuin ei sekään seikka, että hän olisikin saattanut tavata ainoastaan harvoin heitä. Hän tarvitsi nyt tutuikseen uusia olentoja; hänen täytyi tarttua johonkin erikoisen mielenkiintoiseen, päästä uuteen rakkauteen.
Voidakseen aueta ulospäin alkoi Christophe käydä teattereissa: harrastus, jonka hän pitkät ajat oli lyönyt laimin. Teatteri oli muuten hänestä sangen mielenkiintoinen koulumuusikolle, joka tahtoo nähdä ja tutkia erilaisia intohimon "iskuja". Hän ei silti ollut nyt ranskalaisiin näytelmiin mieltyneempi kuin Parisissa oleskelunsa ensi aikoinakaan. Paitsi ettei hän pitänyt niiden iänikuisista aiheista, jotka olivat hänestä noloja ja töykeitä, rakkauden asiain psyko-fysiologiaa, oli ranskalaisten teatterikielikin hänestä perin väärää, varsinkin runopukuisissa näytelmissä. Enempää heidän proosansa kuin runonsakaan eivät olleet kansan elävän kielen ja sen hengen mukaisia.? Proosa oli tekokieltä, parhailla hienon maailman kronikoitsijain, huonommilla halpahintaista följetongikieltä. Runouteen jälleen sopi tämä Goethen sutkaus:
"Runo on tarpeen niille, joilla ei ole mitään sanottavaa."