Se oli pitkäveteistä ja väkinäistä proosaa; tuhlaamalla syydetyt runokuvat, joita siihen oli paikalleen sopimattomasti ympätty, matkimalla muiden kansojen lyrismin kaavoja, vaikutti valheelta jokaisesta rehellisestä olennosta. Christophe ei välittänyt sen enempää näistä runodraamoista kuin italialaisista oopperoistakaan pauhaavine ja imelöine aarioineen ja koreine vokaliiseineen. Hänen mieltään kiinnittivät paljoa enemmän näyttelijät kuin itse kappaleet. Paitsi sitä koettivatkin kirjailijat kaikin voimin heitä jäljitellä. "Ei saattanut toivoa, että jokin näytelmä esitettäisiin hyvin, ellei muistanut muovata sen henkilöitä näyttelijäin paheiden mukaisiksi." Asian laita ei ollut yhtään muuttunut niistä ajoista, jolloin Diderot kirjoitti nämä rivit. Näyttelijöistä oli tullut näytelmän tekijäin malleja. Heti, kun joku heistä saavutti menestyksen, sai hän myöskin oman teatterinsa, taipuisat kirjalliset räätälinsä ja mitalla tilatut näytelmänsä.

Näistä kirjallisten muotien suurista mannekiineista herätti Christophen mielenkiintoa muuan näyttelijätär nimeltä Françoise Oudon. Häneen oli Parisi hullaantunut vasta noin vuosi sitten. Hänelläkin oli tietysti oma teatterinsa ja oma rooliräätälinsä; enimmäkseen näytteli hän vartavasten hänelle valmistettuja tuotteita; hänen melkoisen kirjavaan repertoaariinsa sisältyivät muuten Ibsen ja Sardou, Gabriele d'Annunzio, Dumas nuorempi ja Bernard Shaw, lukuunottamatta kaikkein uusimpia ranskalaisia kirjailijoita. Joskus uskalsi hän lähteä aina klassillisen heksametrinkin Versailles-puistokujille ja heittäytyä Shakespearen kuvakoskiin. Mutta niissä hän ei ollut yhtään kotonaan, ja hänen yleisönsä vielä vähemmän. Mitä hän näyttelikin, hän näytteli itseään, aina pelkkää itseään. Se oli hänen heikkoutensa ja voimansa. Niin kauan kuin yleisön huomio ei ollut välittänyt hänen omasta personastaan, ei hänen näyttelemisellään ollut mitään menestystä. Sinä päivänä, jona huomio kiintyi häneen itseensä, oli kaikki, mitä hän näytteli, yleisöstä erinomaista. Ja todellakin maksoi vaivan nähdä häntä, sillä silloin unohti usein itse näytelmät, jotka olivat monesti niin huonoja, että hänen täytyi ne täydellisesti väärentää ja kaunistaa niitä omalla elämällään. Tuon naisellisen ruumiin arvoitus, sen muodot, joissa ilmeni oudon omituinen sielu, olivat Christophesta liikuttavampaa kuin mitkään kappaleet, joita näyttelijätär esitti.

Françoise Oudonilla oli kaunis, selvä ja suuresti traagillinen profiili. Ei jyrkkiä, raskaita viivoja roomalaiseen malliin. Päinvastoin arkoja parisilaisia viivoja, à la Jean Goujon, — jotka muistuttivat yhtä paljon nuorta poikaa kuin naista. Nenä lyhyt, mutta jalomuotoinen. Suu kaunis, huulet ohuet, niiden pielet hiukan katkerat. Posket piirteiltään älykkäät, nuorekkaan laihat; niissä oli jotain liikuttavaa, heijastusta sisäisistä kärsimyksistä. Leuka oli itsepintainen. Ihon väri kalpea. Kasvot kokonaisuudessaan noita tuskille turtuneita; mutta vasten tahtoaankin olivat ne niin läpikuultavat, että niiden alta näki värisevän ihmissielun aivan kuin alastomana: sielun levinneenä joka paikkaan ihon alle. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat sangen hienot, silmät sävyltään vaihtelevat, harmaat, kellanhohtoiset, kykenevät muuttumaan miltä vivahtaviksi hyvänsä, milloin vihertäviksi, milloin kultaisiksi: kissan silmät. Ja hän muistuttikin kissaa koko olemuksensa puolesta; siihen vivahti hänessä se, että hän näennäisesti aina ikäänkuin torkkui puoliunessa; siitä muistuttivat silmät, jotka olivat avoinna ollessaan valppaat ja varuillaan ja joissa yhtäkkiä sävähteli hermostuneesti julmansekaisia välähdyksiä. Hän oli kooltaan pienempi kuin näytti ja valehoikka; hänen olkapäänsä olivat kauniit, käsivarret sopusuhtaiset, kädet hienot ja pitkät. Hän pukeutui ja järjesti tukkansa koruttomasti ja yksinkertaisen maukkaasti, sallimatta minkäänlaista bohemihuolimattomuutta tai eräiden taiteilijain liioitellun suurta eleganssia, — siinäkin suhteessa siis vielä kissaa, vaistoiltaan aristokratista, vaikkakin hän oli katuojasta noussut. Ja pohjalla piili kesyttämätön viileys.

Hän ei mahtanut vielä olla aivan kolmeakymmentä täyttänyt. Christophe oli kuullut puhuttavan hänestä Gamachen luona; siellä ihailtiin häntä raa'alla tavalla, sangen vapaana, älykkäänä ja häikäilemättömänä tyttönä, jonka tarmo oli rautaa ja jota poltti ääretön kunnianhimo, mutta joka oli muuten äksy, fantastinen, usein suorastaan ällistyttävä, väkivaltainen; hänen sanottiin nähneen jos jotakin ennenkuin hän pääsi nykyisen kunniansa kukkulalle ja saattoi kostaa kärsimyksensä.

Kun Christophe eräänä päivänä lähti asemalle matkustaakseen Meudoniin Filomelaa katsomaan, niin näki hän vaunuosaston ovea avatessaan siellä jo mainitun taiteilijattaren. Hän näytti olevan kiihtyneessä ja tuskallisessa mielentilassa; ja Christophen ilmestyminen oli hänestä vastenmielistä. Hän käänsi Christopheen selkänsä ja katsoi itsepintaisesti ulos vaunuosaston vastakkaisesta ikkunasta. Mutta Christophea kummastuttivat hänen tavallisestaan muuttuneet piirteensä niin, että hän katsoi häneen katsomistaan, naivin säälivästi ja häiritsevästi. Näyttelijätär menetti malttinsa, ja singautti Christopheen vimmastuneen silmäyksen, jota Christophe ei ymmärtänyt. Seuraavalla asemalla lähti näyttelijätär pois ja siirtyi toiseen vaunuun. Silloin vasta Christophe tuli ajatelleeksi — kylläkin myöhään — että hän oli karkoittanut hänet vaunusta pois: ja hän oli siitä sangen pahoillaan.

Muutama päivä sen jälkeen istui Christophe eräällä saman radan asemalla paluumatkalla Parisiin, junaa odottaen, ainoalla penkillä, mitä siellä oli. Näyttelijätär ilmestyi paikalle ja tuli istumaan hänen viereensä. Christophe aikoi nousta. Näyttelijätär sanoi:

— Olkaa.

He olivat kahden siellä. Christophe pyysi anteeksi, että oli pakottanut silloin neidin lähtemään pois vaunuosastostaan; hän sanoi, että jos hän olisi aavistanut häiritsevänsä, olisi hän sieltä siirtynyt. Ivallinen hymy huulillaan näyttelijätär vastasi ainoastaan:

— Aivan niin, te olitte sietämätön, tuijottaessanne itsepäisesti vaan minuun.

Christophe virkkoi: