— Pyydän anteeksi; minä en voinut sille mitään… Te näytitte minusta kärsivältä.
— Entä mitä se teihin kuului? kysyi toinen.
— Se on sellaista, jolle minä en mitään voi. Jos te näette jonkun esimerkiksi hukkuvan, ettekö tahtoisi ojentaa kättänne hänelle?
— Minäkö? Kaukana siitä, vastasi näyttelijätär. Minä päinvastoin painaisin hänen päänsä veden alle, niin että loppu tulisi pikemmin.
Hän sanoi tämän katkeruuden ja huumorin sekaisesti; ja kun Christophe katsoi häneen ällistyneenä, niin hän nauroi.
Juna tuli asemalle. Kaikki vaunut olivat täynnä, paitsi viimeinen.
Françoise Oudon nousi siihen. Konduktööri pyysi heitä kiiruhtamaan.
Christophe, jota ei huvittanut joutua samanlaiseen asemaan kuin
joku päivä sitten, aikoi etsiä itselleen toisesta osastosta paikan.
Näyttelijätär sanoi hänelle:
— Tulkaa.
Christophe meni vaunuun. Matkatoveri virkkoi:
— Tänään se on minulle yhdentekevää.
He puhelivat keskenään. Christophe koetti selittää hänelle hyvin vakavasti, ettei ihmisellä ollut oikeutta olla noin muista välittämättä ja että maailmassa voidaan tehdä toisilleen paljon hyvää, auttaa toisiaan, lohduttaa…